En ole raskaana, vaikka kovasti uskoin sen nyt olevan mahdollista. En tunne pettymystä, en surua, en oikeastaan yhtään mitään. Miten minusta tuntuukin tällä hetkellä, että aika on ajanut meidän ohitse. Ehkä vain pitää uskoa se ja alkaa elää sen mukaan. Kahdestaan.
Haaveilemme matkasta. Olen alkanut haaveilla kissasta. Unelmoimme ihanasta omasta kodista. Meille kahdelle. Me olemme olemassa, tässä elämässä, toisillemme. Miksi tavoitella jotain, joka taitaa olla mahdottomuus saavuttaa ja kaiken lisäksi tämä tavoitteleminen ja ikuinen toivominen sairastuttaa minut. Tahdon elää täysillä. Tahdon olla onnellinen. Minulle on annettu elämä elettäväksi. En tahdo surra koko elämääni.
Voisinko alkaa katsoa maailmaa jotenkin uudella tavalla? Voisinko alkaa rakastaa itseäni, siis olla tyytyväinen itseeni? Voisinko huomioida enemmän aviomiestäni, ystäviäni, ihmisiä ympärilläni?
