Paluu blogin pariin

On kulunut melkein vuosi edellisestä blogikirjoituksestani. Aina silloin tällöin olen miettinyt, mitä tälle blogilleni tekisin. Poistanko sen kokonaan, jätänkö tänne tällaisenään vai jatkanko kirjoittamista. Nyt ainakin tuntuu siltä, että voisin jatkaa kirjoittamista. Tällä hetkellä elän erilaista elämää kuin blogin aloitusvaiheessa, mutta edelleen mietiskelen ja muistan hyvin ajat, jolloin aloitin kirjoittamisen. Ei lapsettomuus ja sen aiheuttama tuska ole unohtunut. Enkä haluakaan niitä täysin unohtaa. Olen onnellinen siitä, että kestin ne vuodet ja nyt saamme olla tässä, kiitollisuutta täynnä.

Tyttäremme täytti äskettäin vuoden. Mikä ihmeellinen vuosi meillä onkaan takana. Kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut päätä huimaavaa. Miten olemme voineetkaan saada elämäämme sulostuttamaan täydellisen pienen ihmeen. Suurin tunne on aina kiitollisuus. Tiedän, että elämä ei mene näin kaikilla ja on paljon niitä, joille tätä samaa toivoisin koko sydämestäni. Oma toiveeni kun ei kuitenkaan voi lasta kaikille toivojille suoda.

Otat ensimmäisiä varovaisia askeleitasi
Kohti aurinkoa
               Kohti valoa
Elämää

Sinulla on hymy joka loistaa silmissäsi saakka
Hymyile rakas hymyile
 Naura ja kujertele

Varovaiset askeleesi vaihtuvat juoksuun
Koko maailma on avoin
Sinulle on
Kaikki mahdollista

Sinulle, pienoisemme

Olet nyt neljän kuukauden ikäinen, ihana tyttönen. Lepäät tällä hetkellä sohvalla vierelläni ja olet niin suloinen, että siihen ei riitä sanoja.

Vuosi sitten olimme hetkeä aiemmin saaneet nähdä raskaustestissä ne kaksi viivaa. Elämämme suunta oli täysin muuttunut, mutta emme osanneet tietenkään edes kuvitella, mitä kaikkea Sinun odotuksesi ja saapumisesi elämäämme toisi. Kaikkea emme tiedä vieläkään, olethan vielä niin kovin pieni. Rakkaus, jota sinua kohtaan tunnemme on valtavan suuri. Voisimme oikeasti tehdä mitä tahansa puolestasi. Sinun hyvinvointisi on meille kaikkein tärkeintä. Olen ollut tähän mennessä todella huolissani vatsavaivoistasi, herkästä ihostasi, silmäsi verestämisestä ja mitähän kaikkea vielä. Ja kun asiat alkavat näyttää parantumisen merkkejä, kun hoito alkaa tuottaa tulosta, on onneni valtava. Sinulla on parempi olla. Sinun ilosi, jokeltelusi, hymysi, innostunut potkimisesi ja kätesi muksauttelut saavat sydämeni hyppimään ilosta. Olet täydellinen. Olet kauneinta mitä ikinä tulen elämässäni kohtaamaan.

Suurin toiveeni on, että saisit olla elämässäsi onnellinen. Toivon, että saat kohdata paljon ihania ihmisiä ja että uskallat rohkeasti katsoa eteen päin ja olla oma itsesi. Toivon, että Sinusta kasvaa empaattinen ja välittävä ihminen. Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukaan, me rakastamme Sinua aina. Kiitos, että olet olemassa. Kiitos, että me saamme olla osana elämääsi.

Loppusuoralla

Tänään on vauvamme laskettu aika. Uskomatonta, että nyt olemme tässä. Kotimme näyttää jo mielestäni melko valmiilta vauvaperheen kodilta ja ajatuksetkin ovat rauhoittuneet. Uskomme, että tulemme selviytymään pikkuisen kanssa. Mikä hienointa, tiedän, että saamme myös apua sitä tarvitessamme.

Eilisiltana ja viime yönä tunsin jonkin verran supistuksia, mutta selkeästi synnytyksen alkuun viittaavaa ei ole tuntunut. On vain odotettava. Ja kuitenkin hetki on jo niin lähellä. Oman lapsen syliin saaminen on nyt lähempänä kuin koskaan. Liikutuksen kyyneleet nousevat silmiini vähän väliä. Meitä on siunattu ihanilla hetkillä. Kaipaukseemme on annettu vastaus, joka on vielä tällä hetkellä sisälläni ja pian sylissämme. Odotan niin kovasti niitä hetkiä, kun näemme ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. Tahdon olla vauvallemme turvallinen syli, johon voi aina tulla.

Toivottavasti pian, pian hän on täällä.

Tulossa tänään: tutustuminen synnytyssairaalaan

Tänään olemme menossa tutustumaan synnytyssairaalaan. Neuvolan järjestämässä synnytysvalmennuksessa kävimme jo pari viikkoa sitten. Huomaan odotuksemme lähestyvän loppua. Ja edessä on pian uusi aika, aivan uusi alku.

Sairaalassa, synnytyssalissa tapaamme lapsemme ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. Saamme katsoa häntä silmiin ja aloittaa tutustumisen perheenä. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta. Vuosi sitten elimme elämämme surullisimpia hetkiä, kun endometrioosini ja sen aiheuttamat muutokset elimistössäni oli juuri todettu. Nyt, vuotta myöhemmin saamme pian nähdä uuden ihmisen, meidän oman lapsemme. Olen iloinen, onnellinen ja täynnä jännittävää odotusta. Miten meitä onkin voinut kohdata näin suuri onni. Syvä kiitollisuus kaikesta täyttää jälleen kerran mieleni.

32+4

52 päivää laskettuun aikaan jäljellä. Pian meidän sylissämme on jotain niin rakasta, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Kunhan vain kaikki sujuisi nyt vielä hyvin.

Kuinka nopeasti asiat ovat nyt muuttuneet, kun muutos kerran sitten lähti käyntiin. Vielä vuosi sitten joulun aika oli hyvin surullista aikaa. Kuulimme uutisia miehen siskon toisesta raskaudesta, se sai minut täysin pois tolaltaan. Nyt, vuotta myöhemmin meille odotetaan pian saapuvaksi omaa ihmettämme. Muistan myös, kuinka silloin viime uutena vuotena päätin, että vuoden päästä en saa olla enää näin surullinen, koska se rikkoisi vielä ajan myötä parisuhteemme. Vaikka kuinka meillä olisikin ollut vahva parisuhde, tunsin, että ikuinen surullisuuteni ja masenteluni alkoi jäytää ja tehdä ikäviä pelkoja suhteeseemme. Ajattelin silloin, että jokin muutos elämäämme on tultava, ja tarkoitin siis sitä, että itselleni on tultava muita ajatuksia kuin lapsettomuus. Minun olisi löydettävä ilo ja onni jälleen meistä kahdesta, rakkaastani ja kaikesta siitä, mitä meillä elämässä jo on. Ja kuinka sitten kävikään. Nyt kaikki on yhtäkkiä aivan toisin. Olen saanut niin paljon enemmän kuin ikinä olisin edes voinut toivoa.

Toisten ihmisten meille osoittama rakkaus on jotain uskomatonta. Niin moni läheinen ja vähän vieraampikin ihminen on ollut aidosti onnellinen puolestamme. Mikä ihmeellisintä, olemme saanet nyt kuulla ainakin kahden ihmisen rukoilleen meille lasta, ja kaiken lisäksi sellaisten ihmisten, joille emme ole edes paljastaneet lapsettomuuden suruamme. Silti meitä on hiljaa kannettu, se tuntuu uskomattoman ihanalta. Kotiimme on hankittu jonkin verran vauvatavaraa, olemme valmistautumassa yhteen elämämme suurimmista ja ihanimmista muutoksista. Ja suurinta iloa on tuottanut nähdä onni puolisoni silmissä, hymyssä, eleissä ja ilmeissä. Puheissa ja kaikessa. Hän odottaa malttamattomana saadakseen lapsemme syliinsä. Kaikki on ihmeellistä ja olemme täynnä kiitollisuutta.

Nyt ei ole kiire mihinkään. Tämä aika on nyt juuri parasta aikaa, nauttikaamme tästä.

Varovainen onni

Paljon on vettä virrannut vai miten se ikivanha kulunut sanonta menikään..

Näinä muutamana kuukautena, kun blogini on pysynyt hiljaisena, on tapahtunut elämämme ehkäpä suurin asia. Olen tullut raskaaksi. Kaiken tuskan ja ahdistuksen jälkeen olen saanut nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestissä ne kaksi viivaa, vahvoina ja varmoina. Meistä on tulossa äiti ja isä.

Sellainen sisäinen, rauhallinen onni on ollut koko ajan olemassa, mutta nyt vasta uskallan tämän tänne kirjoittaa. Jokainen päivä on toki hyvin varovaista odotusta. Mitä tahansahan voi tietenkin tapahtua, missä vaiheessa vaan. Rakkaan työkaverini sanat ovat kuitenkin vahvistaneet minua jo heti alusta saakka: "Nyt on aika olla iloinen ja onnellinen, jos jotain sitten tapahtuisikin, ehdin suremaan sitä sitten". Ja varmasti kyllä surisinkin, enemmän kuin ikinä olen voinut kuvitella surevani. On tämä sellainen ihme, uuden elämän alku. Pienen ihmisen alku, joka tällä hetkellä jo tuntee minun liikkeeni ja osittain ainakin kuulee äänemme. Minä en vielä pysty tuntemaan hänen liikkeitään, mutta odotan sitä innolla. Joinakin hetkinä minut täyttää niin suunnaton ilo ja rakkaus, etten ole voinut sellaista uskoa koskaan kokevani. Tämä on meidän vauvamme, rakkaan mieheni ja minun.

Väliaika

Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.

Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.

Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.

Kaikki olisi valmista?

Olen alkanut ajatella tätä jälleen. Entä jos saisimme lapsen? Kaipaanko sitä vähän, paljon vai hyvin paljon? Olen saanut nyt vakituisen työpaikan, joten molemmilla on aika selkeää työkuvioitten suhteen tällä hetkellä. Meillä on oma uusi koti. Meillä on hyvä avioliitto. Monta asiaa, jotka vahvistavat tunnettani siitä, että me haluamme tähän lapsen.

Viime aikoina olen katsellut taas "uusin" silmin äitejä ja isiä lastensa kanssa. Muutama päivä sitten näin isän, joka työnsi vaunuja ja vaunujen vierellä käveli tyttönen. Isä ja lapset. Voi kunpa saisin joskus nähdä oman mieheni työntävän lastenvaunuja. Lasten nauru, ilo, kirkkaat silmät. Täydellinen viattomuus ja luottamus. Tahdon kokea sen. Tahdon.

Eilen työkaverini kysyi, olenko raskaana. Enpä ole.

Ylihuomenna on se lääkäri. Toivon, että saisin sanottua tarpeeksi painokkaasti, että minun on päästävä selvyyteen tästä, mikä minulla on. Voi kun saisin sen lähetteen tähystykseen.

Siivouspäivän ihana toiveikkuuden hetki

Siivoilin äsken ihanaa uutta kotiamme ja katsellessani omasta mielestäni erittäin kaunista makuuhuonettamme, huomasin ajattelevani ihanaa asiaa: Meidän makuuhuoneeseemme sopisi täydellisesti vauvan kehto. Vauvan kehto. Mieheni omin käsin valmistama. Ihana, puinen vauvan kehto. Siellä lepäisi oma suloinen tyttömme. Ajatuksissani meidän lapsemme on aina ollut tyttö. Tytölle on nimikin jo olemassa. Täydellinen oma suloisuutemme. Voi mikä haave.

Kunpa se saisi jonakin päivänä olla totta.

Kärsivällisyyttä oppimassa

Kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta huomaan, että tämä aika on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Lapsitoiveen alussa en olisi voinut kuvitella, että nyt, kahden ja puolen vuoden päästä olemme edelleen tässä tilanteessa. En olisi millään voinut uskoa sellaista. Ja nyt tämä on meidän elämämme tällä hetkellä. Tulevaisuutta ajatellessa en enää ajattele, että sitten jos meillä on lapsi vaan ajattelen, että tulevaisuus tuo tullessaan varmasti monenlaisia asioita, iloisia sekä ikäviä, mutta jokatapauksessa minulla on elämä. Täydellinen elämä, jolla on tarkoitus. Minulla on oma paikkani.

Eilen esimieheni sanoi minulle, että hän on toivonut minun saavan vakituisen paikan, koska hänen mielestään sovin työyhteisöömme ja minulla on siinä oma paikkani tasoittavana tekijänä. Se tuntui aika uskomattoman hienolta kuulla. Juuri työkaverit ja heiltä saamani tuki ovat se syy, miksi olen halunnut olla tuossa työpaikassa monista raskaista asioista huolimatta. Tuntuu hyvältä kuulla, että minulle on ainakin siellä oma paikka.

Eräs toinenkin hieno kommentti työhön liittyen on saanut itsetuntoani vahvistumaan. Eräänä päivänä eräs työkaverini totesi eräästä toisesta työkaverista, joka äskettäin palasi äitiyslomalta, että on huomannut tässä ihmisessä muutosta hyvään suuntaan äitiyden myötä. Että äitiys ja kotona oleminen ovat jollakin lailla tehneet hänestä enemmän "ihmisen", eikä vain toisten virheisiin tuijottavan täydellisyyteen pyrkijän, jolle työ on jokin pätemisen paikka. Istuin häntä vastapäätä, kaikki muut huoneessa olijat olivat myös äitejä. Hetkisen ehdin tuntea epämiellyttävää oloa, kunnes työkaverini katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta ei, sinulla ei ole tarvetta muuttua toisenlaiseksi, olet juuri sellainen kuin sinun kuuluukin olla, ilman lastakin". Se tuntui tosi hyvältä, hän huomioi minut ja katsoi suoraan silmiin tämän sanoessaan. Tuntuipa hyvältä jatkaa töitä sinäkin päivänä. Minulla on paikka siinä yhteisössä.

Vatsakipua ja vihlontaa on ollut taas tänään, kierron puoliväli on ohitettu. Tuntuu kuin minussa olisi jonkinlainen tulehdustila päällä. Kurkku on tosin ollut kipeä, että voihan tämä olla jotain flunssaakin, koko ajan on sellainen olo niin kuin olisi kuumetta, mutta kun mittailen, ei ole kuitenkaan. Toivon vain, että pian tulevan lääkärikäynnin myötä saisin selvyyttä tähän epämääräiseen sairasteluun, erityisesti siis noihin vatsakipuihin. Ne kyllä vaikeuttavat elämääni jo aika tavalla. Kärsivällisyyttä tähänkin tarvitaan.

Omaan napaan tuijottamista

Elämäni keskittyy ihan liikaa itseeni. Miltä minusta tuntuu, miltä minä näytän, miten minä joudun kärsimään, miten minua pelottaa... Minä, minä minä... Eikö tässä elämässä ihan oikeasti olisi muutakin mietittävää. No olisi ihan varmasti.

Olimme hetki sitten pienellä matkalla. Siellä oli ihanaa, ihania maisemia, ihana raikas sää, kaikki oli niin kaunista. Ja siellä, muutaman kerran jouduin juttelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja se tuntui hyvältä. Matkan aikana en yhtään kertaa surrut lapsettomuuttamme. Nautin täysin rinnoin rakkaan aviomieheni ja muiden matkalaisten seurasta. Nauroin monta kertaa. Näin useita niin upeita maisemia ja paikkoja, ettei niitä koskaan voi sanoin täysin oikealla tavalla kuvailla. Tämä matka oli yhden kauan aikaa haaveilemamme asian toteutuminen. Se oli paljon enemmän kuin ikinä olimme osanneet toivoakaan. Siellä olin onnellinen.

Palattuamme kotiin rakkauteni aviomieheeni on ollut jälleen entistä suurempi, sain jälleen huomata, kuinka täydellinen tämä elämä voi olla. Hänen kanssaan kaikki on kohdallaan. Kaikki. Myös tämä suru, jota joudun ja joudumme kantamaan on yksi niistä asioista joka meitä vahvasti yhdistää. Kenenkään muun kanssa tämä elämä ei olisi juuri tällainen. Tämä on meidän elämämme. Maailman suurin asia on, että saan rakastaa juuri tätä ihmistä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että hän ei hyväksyisi minua tällaisena. Minä olen hänelle juuri se oikea. Ja ainoa. Hän minulle. Siinä on jo aika paljon yhdelle pienelle naisihmiselle.

Eilen illalla olin puutyökurssilla. Olisin halunnut sorvata pienen puisen helistimen. Meidän vauvalle. Onneksi en sitä tehnyt.

Pettymys?

En ole raskaana, vaikka kovasti uskoin sen nyt olevan mahdollista. En tunne pettymystä, en surua, en oikeastaan yhtään mitään. Miten minusta tuntuukin tällä hetkellä, että aika on ajanut meidän ohitse. Ehkä vain pitää uskoa se ja alkaa elää sen mukaan. Kahdestaan.

Haaveilemme matkasta. Olen alkanut haaveilla kissasta. Unelmoimme ihanasta omasta kodista. Meille kahdelle. Me olemme olemassa, tässä elämässä, toisillemme. Miksi tavoitella jotain, joka taitaa olla mahdottomuus saavuttaa ja kaiken lisäksi tämä tavoitteleminen ja ikuinen toivominen sairastuttaa minut. Tahdon elää täysillä. Tahdon olla onnellinen. Minulle on annettu elämä elettäväksi. En tahdo surra koko elämääni.

Voisinko alkaa katsoa maailmaa jotenkin uudella tavalla? Voisinko alkaa rakastaa itseäni, siis olla tyytyväinen itseeni? Voisinko huomioida enemmän aviomiestäni, ystäviäni, ihmisiä ympärilläni?

Valvottuja öitä

Olen niin stressaantunut päättötyön valmiiksi saamisesta ja tästä elämästä. Heräilen öisin ja siinäpä sitä tulee valvoessa mietittyä yhtä sun toista. Vaikka olenkin jo tavallaan menettänyt uskoni siihen, että joskus tulisin raskaaksi, luulin jälleen kerran vahvasti sitä olevani, kun kierto oli taas yhden päivän pidempi kuin edellinen. Varmaan johtuu ihan tuosta stressistä, että elimistö menee sekaisin tältäkin osin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt ostamaan testiä.

Eräänä yönä mietiskelin, hieman jo paniikinomaisesti, että entä jos oikeasti meille ei koskaan tule lasta. Ei siis ikinä, koskaan. Ja se ajatus tuntui musertavalta. Mitä tässä elämässä sitten on mieltä? Seurata vain vierestä kun toiset ihmiset elävät elämäänsä. Olenko seuraavat kolmekymmentä vuotta töissä, töissä, töissä ja aina vaan töissä. Eikä mitään muuta koskaan tule. Ei ikinä, ei koskaan. Ahdistavaa. Voinhan tietysti aloittaa taas jossain vaiheessa uudet opinnot, joista tuskin on kuitenkaan kenellekään mitään hyötyä.

Oman kodin kyllä edelleen haluan. Siihen meillä on mahdollisuudet, ja ajatus omasta kodista tuntuu niin hyvältä. Paikka, jossa saan nauraa ja itkeä, elää omaa elämääni. Paikka, jonne saan kutsua ystäviä.Onneksi kaikki unelmat eivät ole vielä haalistuneet. Ja ehkä saan vielä huomata, että tulee uusiakin haaveita, toisenlaisia.


PS. Mies toi suklaata, olen hänen mielestään tehnyt niin ahkerasti päättötyötä. <3