Omaan napaan tuijottamista

Elämäni keskittyy ihan liikaa itseeni. Miltä minusta tuntuu, miltä minä näytän, miten minä joudun kärsimään, miten minua pelottaa... Minä, minä minä... Eikö tässä elämässä ihan oikeasti olisi muutakin mietittävää. No olisi ihan varmasti.

Olimme hetki sitten pienellä matkalla. Siellä oli ihanaa, ihania maisemia, ihana raikas sää, kaikki oli niin kaunista. Ja siellä, muutaman kerran jouduin juttelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja se tuntui hyvältä. Matkan aikana en yhtään kertaa surrut lapsettomuuttamme. Nautin täysin rinnoin rakkaan aviomieheni ja muiden matkalaisten seurasta. Nauroin monta kertaa. Näin useita niin upeita maisemia ja paikkoja, ettei niitä koskaan voi sanoin täysin oikealla tavalla kuvailla. Tämä matka oli yhden kauan aikaa haaveilemamme asian toteutuminen. Se oli paljon enemmän kuin ikinä olimme osanneet toivoakaan. Siellä olin onnellinen.

Palattuamme kotiin rakkauteni aviomieheeni on ollut jälleen entistä suurempi, sain jälleen huomata, kuinka täydellinen tämä elämä voi olla. Hänen kanssaan kaikki on kohdallaan. Kaikki. Myös tämä suru, jota joudun ja joudumme kantamaan on yksi niistä asioista joka meitä vahvasti yhdistää. Kenenkään muun kanssa tämä elämä ei olisi juuri tällainen. Tämä on meidän elämämme. Maailman suurin asia on, että saan rakastaa juuri tätä ihmistä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että hän ei hyväksyisi minua tällaisena. Minä olen hänelle juuri se oikea. Ja ainoa. Hän minulle. Siinä on jo aika paljon yhdelle pienelle naisihmiselle.

Eilen illalla olin puutyökurssilla. Olisin halunnut sorvata pienen puisen helistimen. Meidän vauvalle. Onneksi en sitä tehnyt.

Syksyn värit

Elämässäni syksyt ovat olleet minulle haikeita aikoja. Jollakin tavalla koen syksyn olevan menetyksen aikaa. Kesä ja kaikki kauneus katoavat, ja edessä on synkkä ja pimeä aika, jonka päättymistä en osaa nähdä. Mieheni pitää syksystä, sen väreistä ja tuoksuista. Tiedän kyllä, että värit ovat kauniita ja elämän kiertokulkuun kuuluu tämä, että ajoittain jotain kuolee, jotta jälleen keväällä voi uutta nousta esiin. Mutta minulle syksyt ovat tuoneet vain surullisia ajatuksia.

Tänä syksynä en ole ainakaan vielä tuntenut surua. Tuntuu, että nykyään toivonkin ajan vain kuluvan nopeasti. En oikein tiedä miksi. Pikkuhiljaa lähestymme lapsitoiveemme kolmevuotisrajapyykkiä. Muistan, kuinka kuullessani, että eräs ystäväpariskuntamme oli odottanut raskaaksitulemista kolme vuotta, ajatus tuntui minusta kauhistuttavalta. En millään jaksaisi odottaa kolmea vuotta. Ihan vielä meillä ei ole kolmea vuotta takana, mutta pian kuitenkin. Ja huomaan olevani hengissä. Ajoittain paremmilla ja ajoittain huonommilla tuntemuksilla. Mutta hengissä kuitenkin. Jollakin ihmeellisellä voimalla ollaan tännekin saakka rämmitty.

Pidimme tässä vähän aikaa sitten pienet juhlat perheillemme. Mukana olivat minun äitini ja mieheni vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Yritin laittautua juhlaa varten, olin hankkinut uuden mekon ja yritin ehostautuakin kauniiksi. Ja sitten kun olimme jonkin aikaa kahvitelleet tuli mieheni isä keittiöön, ja kyseli mitä minulle kuuluu ja totesi, että "näytät jotenkin väsyneeltä". Kylläpä tuntui hienolta ja mieltäylentävältä kuulla tällainen kommentti, kun kerrankin oli edes yrittänyt näyttää sievältä ja naiselliselta. Tiedän, että minulla on nykyään hirveät silmäpussit. Nukunkohan nykyään liikaakin vai mistä johtunee. En tiedä. Mutta kyllähän minä väsyneeltä näytän ja ei se hyvältä tunnu. Tottakai haluaisin näyttää pirteältä ja onnelliselta. Ehkä vielä joskus saankin itseni kuntoon. 

Wholehearted living

Törmäsin moninaisten polkujen jälkeen netissä tällaisen henkilön teksteihin kuin Cath Duncan. Hän puhuu menetyksistä ja elämisestä surussa. Ihan täysin en ole päässyt sisäistämään kaikkia niitä ajatuksia ja viisauksia, mitä olen hänen teksteissään huomannut olevan, mutta joitakin hyviä ajatuksia yritän tässä nyt jollain lailla jakaa.

Eli Cath Duncan haluaa osoittaa sanomansa niille, jotka ovat menettäneet itselleen rakkaan ihmisen tai asian. Oikeastaan voin tässä sanoa, että omassa elämässäni nuo kummatkin ovat tapahtuneet. Olen lapsuudessani menettänyt kaksi perheeni jäsentä, ja nyt olen saanut kokea menettämisen surua tätä lapsettomuuden matkaa kulkiessani. Cath kuvaa menetyksen jälkeen koettuja tunteita, esimerkiksi surua, vihaa, katkeruutta, kateutta, tarkoituksettomuutta jne. Kaikkea sitä, mitä itse olen saanut viime aikoina itsessäni kohdata, tunteita joita on välillä äärettömän vaikea myöntää itselleen.

Cath kuvaa menetyksen myötä ihmisen kokevan, ettei uskalla enää jatkossa rakastaa vaan sulkee sydämensä pelon vuoksi. Kun kerran menettää jotain erittäin rakasta, uusien menetysten pelko nousee usein hyvin suureksi. Itsessäni huomaan tämän olevan totta. Lapsuuden menetys on minussa vahvasti läsnä koko ajan, välillä huomaan, etten uskalla nauttia täysillä niistä kauniista asioista, joita olen elämässäni saanut, koska pelkään pian menettäväni sen hyvän ja rakkaan, jälleen kerran. Uskoni tulevaisuuteen ja elämän kantamiseen on kerran horjahtanut sijoiltaan, ja sen paikalleen saattaminen ja siinä pitäminen (tai uskominen, että se pysyy itsessään) tuntuu mahdottomalta. Luulen, että menetyksen kokemus lapsuudessa vahvistaa kokemustani nyt lapsettomuutta suriessani.

Cath haluaa osoittaa, että menetyksen myötä, ja menetyksen kanssa, on mahdollista elää täydellä sydämellä. Että on halukas ottamaan vastaan kaiken sen, mitä elämällä on minulle tarjota. Ja tämän menetyksen kokemukseni myötä voin jopa olla avoimempi ja vastaanottavaisempi elämälle sen kaikissa muodoissa. Menetystä ei ole tarkoitus unohtaa, vaan se on osa rakkautta meissä.

Haluan perehtyä tähän vielä lisää. Tässä on mielestäni jotain suurta.

Tulevaisuus? Mitä tästä kaikesta vielä seuraa?

Hieman helpommin menneen kesän jälkeen ahdistus on purkautunut näköjään pahemmin kuin osasin arvatakaan. En olisi enää halunnut palata näihin tunnelmiin. Huomaan, että lapsettomuuden käsitteleminen on hyvin vaikeaa. Tavallaan kun ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää, tästä ei tunnu olevan ulospääsyä. Vaikka sanon, etten enää edes toivo raskautta, niin kauan kuin elimistöni edes jollakin lailla osoittaa olevansa elossa ja tiedän, että se jollakin lailla toimii, toivon kuitenkin, alitajuisesti. Huomaan, että tästä on vaikempi päästä eteen päin kuin läheisten kuolemasta.

Olin välillä juomatta kahvia, tai ainakin vähensin sitä reippaasti, josko silloin tulisin raskaaksi. En tullut. Nyt juon taas kahvia.

En tehnyt pariin vuoteen yövuoroja, jotta elimistöni hormonitoiminta ei ainakaan sillä sekoittuisi. En tullut raskaaksi. Nyt olen jälleen palaamassa kolmivuorotyöhön, ehkä pienillä kevennyksillä, mutta olen siis luvannut tehdä myös yövuoroja.

Raskausvitamiineja ja vehnänalkioöljyä käytän vielä. En usko, että niistä on apua raskautumiseeni, mutta jospa ne virkistäisivät oloani muuten. Greipppimehun ja mitäkaikkea niitä oli, olen jo unohtanut.

Eniten minua vaivaa se, että lapsettomuudesta kärsiminen rajoittaa elämääni. En enää halua tavata ihmisiä samalla tapaa kuin aiemmin halusin. Kaikkialla kysytään, mitä kuuluu. En osaa oikein vastata siihen, sillä en haluaisi sanoa ihan hyvää, mutta en myöskään koe voivani kertoa totuutta. Useimmiten tunnen, ettei minun elämässäni ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa kenellekään. Useimmiten myös tunnen, ettei minua kiinnosta kuulla toisten yövalvomisista ja vaipanvaihdoista. Enkä todellakaan kestä kuulla uutisia mahdollisista uusista raskauksista. Se on kai pahin sosiaalisuuttani rajoittava tekijä tällä hetkellä.

Näen nykyään lähes joka yö unia, joissa huomaan jonkun ystäväni olevan raskaana tai hän kertoo minulle tällaisen uutisen. Ahdistaa ihan hirveästi.

Ainoa paikka, missä olen saanut viime aikoina kokea hyvää oloa, on ollut kirkko. Siis oman kodin ulkopuolella. Kirkossa minulta ei vaadita mitään. Siellä saan kuulla, että kaikkine puutteineni ja sairauksineni olen silti rakas, ja että elämälläni on kuitenkin tarkoitus. Sitä mietinkin välillä, että mikä nyt sitten on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea?

Ja ne kirotut raskausuutiset kaikkialla

No niin, eilen sitä taas iltapäivälehdet kertoivat, kuinka iskelmälaulaja, joka elokuussa meni naimisiin, on nyt ilmoittanut olevansa raskaana. Onnea vaan hänelle, ei siinä mitään, mutta kyllähän se taas vähän kirpaisee. Olinkin ehtinyt ajatella katsoessani hetki sitten hänen kuvaansa jossakin, että jokohan hän on raskaana. Häiden aikaan kun lehdet kirjoittelivat, että toivovat perheenlisäystä. Normaaleilla ihmisillähän se ei jää pelkästään toiveeksi toisin kuin meillä.

Synkkää ja ahdistavaa minulle.

Iholla-sarjaa olen alkanut katsella. Yrjänän takia. Voi että itkin jo ensimmäistä jaksoa katsellessa. Toiset saavat lapsia eivätkä edes niitä toivo, ja toiset taistelevat ja taistelevat vuosikaudet eikä se aina siltikään johda toivottuun tulokseen. Paljon voimia Yrjänälle ja hänen vaimolleen, ja jokaiselle, jota tämä asia koskettaa.

Omassa elämässä en enää edes ajattele lapsen saamisen olevan kovin todennäköistä. Pessimistinen ajattelutapani on vienyt voiton. Meidän kotimme näyttää ja tuntuu kahden ihmisen kodilta. Kahden onnellisen ihmisen kodilta. Rakastan olla täällä, omissa oloissani, ilman ahdistavia tilanteita, joissa joutuisin pelkäämään joutuvani heikoille jäille. Siltä minusta tuntuu, kun olen lapsiperheiden seurassa. Olen heikoilla jäillä, jotka voivat pettää millä hetkellä tahansa. Minulla ei ole sijaa lapsiperheiden tapahtumissa. En osaa olla niistä kiinnostunut, eivätkä ne kosketa minua millään tapaa. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pelkään kuulevani lisää raskausuutisia, ja seuraan sairaalloisesti lisääntymisikäisten naisten mahoja ja vaatetusta, epäillen että sillä on tarkoitus peittää allensa kasvava maha. Pelkään tiettyjen läheisten ihmisten tapaamista, koska olen varma, että uutinen jo kolkuttelee ovella. Se uutinen, johon en osaa sanoa mitään. Uutinen, joka vie jalat alta ja salpaa hengityksen. En osaa olla niissä tilanteissa. Pelkään, että se näkyy, kuinka ahdistunut olenkaan. En osaa sanoa mitään. Odotan vain, että he poistuvat paikalta ja sitten tulee itku. Katkerat epäonnistuneen naisen kyyneleet. Jos kaikki olisi meilläkin mennyt niin kuin itse suunnittelimme, meillä olisi nyt jo ainakin yksi lapsi, melko varmasti odottaisin jo toista. Mutta ei mennyt. Naurettavaa, joskus mietin, että "kaksi vai kolme lasta". Typerä minä!