Pelottaa

Perjantaina näemme luultavasti läheistä perhettä, jolla on pieni vauva. Olen jo nyt aivan peloissani ja jännittynyt, sillä jälleen kerran tiedän, että juuri lähipäivät tulevat olemaan minulle vaikeita. Tuntuu joskus jopa huvittavalta, että nämä perhetapaamiset osuvat aina juuri niille hetkille ja päiville, kun itselle on  käynyt selväksi, että tälläkään kertaa en ole tullut raskaaksi. Yritä siinä sitten olla kiinnostunut ja iloinen toisten jälkikasvun kehittymisestä.

Eilen pidin pientä kummityttöä sylissäni, ihan vain lyhyen hetken. Se tuntui hyvältä, sylissä pitäminen. Häntä katsellessani huomasin myös, kuinka onnellinen olen hänestä ja tunnen häntä kohtaan paljon lämpöä ja rakkautta. Samoin kuin isompia kummilapsiani kohtaan. Silti tunnen olevani ulkopuolinen lapsiperheiden maailmassa. Minulla ei ole juteltavaa, ei mielipiteitä niissä keskusteluissa, joita äidit keskenään käyvät. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Siksi on useimmiten helpointa pysyä poissa, omissa oloissaan.

Pelkään, etten koskaan pääse tästä yli. 

Väsymystä ilmassa

Viime päivät ja viikot ovat olleet melko kiireisiä ja tunnen olevani tällä hetkellä hyvin väsynyt. Elämässä on meneillään niin monia suuria asioita, ja kaikista niistä selviytyminen yhtä aikaa tuntuu raskaalta. Opiskeluissa on meneillään päättötyön tekeminen. Siinäkin tunnen riittämättömyyttä, koska en ole saanut tiettyjä asioita ajoissa hoidettua. Kaikki on vain itsestä kiinni. Jouluun mennessä päättötyö täytyy kuitenkin saattaa valmiiksi.

Opiskelujen päättyminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että minun on pian palattava työelämään. Sekin ahdistaa, kun en tiedä, missä ja mitä haluaisin oikeasti tehdä. Toisaalta tuntuu kuitenkin hyvältä, että alustavasti minulla olisi mahdollisuuksia päästä puolen vuoden määräaikaiseen työhön jo tuttuun paikkaan. Se on mielestäni järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa. Työssäolo kun on ehtona sille, että saisimme asuntolainan. Omaan kotiin muuttaminen on meille tässä vaiheessa hyvin tärkeältä tuntuva asia. Asuntolaina tietenkin on iso asia, mutta uskon, että me siitä tulemme selviämään.

Huokaus. Mitä ajattelen lapsettomuudesta tällä hetkellä? Kiireinen elämäntilanne auttaa sillä tavoin, ettei tätä asiaa ole ehtinyt juurikaan ajatella. Ei siis ole ehtinyt myöskään surra. Tavattiin jokin aika sitten ystäväperhettä, ja heidän kanssaan juttelimme tästä aiheesta. Ehkä kaksi lohduttavinta ja minulle voimaa antavinta kommenttia ovat olleet nämä:

"Vaikka toinen saisi kymmenen lasta, se ei vähennä minun arvoani tässä maailmassa yhtään." (Tilanteessa, jossa tunsin oman elämäni tyhjäksi ja epäonnistuneeksi, kun läheinen ihminen tuli raskaaksi ja on nyt jo saanutkin lapsen.)

"Ei tarvitse olla kiitollinen tai väkisin yrittää tuntea kiitollisuutta, jos ei siltä tunnu." (Kun selitin, että haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut, mutta joskus se tuntuu vaikealta.)

Elämä kulkee eteen päin ja katsoessani peiliin huomaan vanhentuneeni. Jotenkin tuntuu, että viimeisen vuoden aikana suru ja huoli ovat kovasti vanhentaneet minua. Pitäisi nauraa enemmän, useammin.

Hetkiä

Tänään kävimme katsomassa yhtä taloehdokasta. Talo oli oikein kaunis ja tonttikin sellainen, joka olisi kovasti mieleinen meille. Talo sijaitsi rauhallisella paikalla ja sinne ei kuulunut autotien melua. Hyvin paljon sellainen paikka, jota voisi ajatella omaksi kodiksi.

Talonäytöissä voi myös joutua kokemaan haikeuden hetkiä. Juuri kun olin siis omasta mielestäni löytänyt rauhan, että voisimme asua kahdestaan onnellisena omakotitalossa, eikä siinä olisi mitään kummallista. Taloa oli katselemassa myös eräs perhe, jolla oli kaksi tyttöä ja kantokopassa oleva pieni poikavauva. Tytöt oli puettu kauniisti ja toisella oli suloiset punertavat hiukset. Aivan niin kuin meidänkin lapsellamme kenties saattaisi olla. Haikeuteni kruunasi se, kun vauva alkoi äännellä kopassaan, jolloin isompi tytöistä sanoi toiselle: "Pikkuveli tarvitsee seuraa, mennään pikkuveljen luo". Aloin miettiä, että meille ei välttämättä koskaan ole tulossa tuollaista tilannetta, saada nähdä ja kokea omien lasten välistä sisarusrakkautta. Silmät täyttyivät kyynelistä siinä pihalla seisoessani ja odottaessani miestäni, joka oli jäänyt kyselemään tarkempia tietoja talosta. Tunteet tulevat joskus niin odottamatta, eikä niitä voi estää.

Niin, ja mietin taas, että mihin tarvitsemme isoa omakotitaloa, jos elämme siinä aina kahdestaan.

Meidän elämä ja toisten elämä

On taas vaikeampi hetki. Tapasimme eilen miehen ystävän ja kysyessäni häneltä kuulumisia, olin jo jollakin tavalla varautunut kuulemaan tiettyjä uutisia. Ovathan nämä uutiset niin yleisiä tietyn ikäisten ihmisten ollessa kyseessä. Siitä huolimatta tuntui vaikealta kuulla, että hänen vaimonsa saatua vakituisen työpaikan, heille on nyt sitten myös tulossa vauva. Minä hymyilin ja onnittelin, vaikka jalat tahtoivat mennä alta ja osa minusta halusi juosta jonnekin kauas pois.

Tahtoisin pois jonnekin, missä voisin elää vain omaa elämääni. Hetken ajan olin jopa aikeissa sanoa miehen ystävälle, että niinhän meilläkin voisi olla, mutta sitä vastoin olemmekin juuri käyneet lääkärissä, jotta saisimme tietää, onko meissä jotain vikaa, ettei vauvaa ole kuulunut. Sain kuitenkin hillittyä itseni. Hyvähän se on, että joillekin asiat käyvät parhain päin, omien suunnitelmien mukaan. Enkä minä tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Eihän se heidän syytään ole, ettemme me ole saaneet (ainakaan vielä) kokea tuota iloa.

Ajatukset tuntuvat niin ristiriitaisilta. Juuri hetki sitten olin saanut itseni ajattelemaan, kuinka onnellinen olen kun elämme kahdestaan. Ja että voisimme elää näin onnellisena vaikka koko elämämme. Se ajatus tuntui ihanalta ja vapaalta. Sitten eilen tuli tämä tapaaminen, joka romutti jälleen kerran jo mielestäni niin hyvin rakentamani perustukset meidän ikiomalle elämälle.

Tosiaan, eilen sain myös huomata, että tämäkään kierto ei päättynyt positiivisesti. Sopivasti tällaisena iloisen uutisen päivänä. Valitettavasti vain se iloinen uutinen ei tullut meiltä.

Pitäisiköhän vain eristäytyä jonnekin?