Äitiyspakkaus

Uuden äitiyspakkauksen sisältö on julkistettu.

Nykyiset ja tulevat äidit pohtivat, mitkä tuotteet ovat tarpeeksi hyviä ja SOPIVAN ja TARPEEKSI TRENDIKKÄÄN VÄRISIÄ juuri heidän omalle kultamussukalleen!!!!!!!!!!!!!

Minä pohdin, miksi minusta ei koskaan tule äitiä.

Villasukat suoraan sydämeen

Sain ystävänpäivälahjaksi rakkaalta työkaveriltani itsetehdyt villasukat. Hän tietää tästä meidän taistelustamme. Hän kertoi ajatelleensa heti mallin nähtyään, että haluaa tehdä minulle sellaiset sukat. Sukan varressa on sellaista ketjukuviota. Ne ketjut yhdistyvät toisiinsa ohuilla langoilla ja jotenkin sukkia katsoessani ajattelen, että me kaikki lapsettomuuden kanssa taistelevat olemme samassa ketjussa, erillisinä jokainen omien elämänkulkujemme kanssa, mutta kuitenkin yhdessä, jotenkin yhdistettyinä. Ja samalla, meillä on jonkinlainen turvaverkko, toisissamme. Emme ole yksin vaikka useimmiten melko hiljaisina tätä taakkaa kannamme.

Saadessani tuon lahjan joka lämmittää jalkojani, huomaan myös sydämeni lämmenneen.

Tunteet

Olen äärettömän surullinen tästä tilanteesta. Haluaisin olla onnellinen ja viettää normaalia elämää, niin kuin käsittääkseni jokainen ihminen täällä maan päällä tahtoisi. Joskus mielessäni on käynyt ajatus, että voi kun emme olisi koskaan alkaneet toivoa lasta/lapsia, meillä olisi nyt paljon helpompaa. Tämän surun läpikäyminen, tai siihen sopeutuminen, on liian rankkaa.

Tällä hetkellä minulle on hyvin vaikeaa tavata niitä ystäviämme, joilla on lapsia. Eli siis oikeastaan on vain yksi pariskunta, jota tapaan mielelläni. He kärsivät myöskin lapsettomuudesta. Heidänkin tapaamiseensa liittyy nykyään jonkinlainen surullinen häivähdys. Näinkö meille käy, aivan kuin olisimme tipahtaneet junasta väärälle asemalle, eikä uutta junaa enää koskaan tule. Olemme menettäneet jotain, mitä mikään tässä maailmassa ei voi täydellisesti korvata. Tiedän, että elämässämme on paljon sellaisia asioita, joita moni toivoisi omaan elämäänsä, mutta silti kaipaus on suuri. Meistä ei koskaan tule vanhempia.

Olen eristäytynyt omaan kotiimme. Rakastan tätä paikkaa, jossa saan olla juuri niin surullinen kuin olen. Toisinaan saan olla myös iloinen ja onnellinen. Niitä olotiloja kaipaan lisää. Iloa ja onnea. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä suru on käytävä läpi pohjia myöten. Jos jätän jonkin osan siitä katsomatta, se tulee väistämättä myöhemmin eteeni, ja voi olla, että silloin se on jo mennyt liian pahaksi. En tiedä, onko näin, mutta en halua liian äkkiä kääntää ajatuksiani tästä pois. Tämä on elämäni toiseksi suurin menetys. Kyllä, kuitenkin ajattelen niin, että toiseksi suurin. Minulta on kuollut kaksi tärkeää ihmistä, ja se on ollut elämäni suurin menetys.

Pelkään lapsiperheiden tapaamisia. Pelkään niitä iloisia lapsia, jotka odottavat minulta syliä ja hymyä ja leikkiä. Minä en pysty sellaiseen. En osaa olla lasten kanssa, enkä uskalla edes päästää heitä niin lähelle, että joutuisin testaamaan, pystynkö olemaan heidän kanssaan. Haluan vetäytyä pois niistä tilanteista. Pelkään jo äitienpäivää, tulevia sukujuhlia kesällä, loppukesällä/syksyllä lähisukuun syntyvien vauvojen näkemistä, ristiäisiä, kaikkea sitä, mihin minulla ei ole kosketuspintaa. Tuntuu, että hajoan sisäisesti niissä tilanteissa. Pelkään, etten saakaan pidettyä itseäni kasassa, vaan alan itkeä toisten ihmisten katseiden edessä. En osaa enkä pysty sanomaan niitä oikeita sanoja, joita minun kuuluisi noissa tilanteissa sanoa. "Onnea!", "Onpa suloinen vauva!", "Miten olet jaksanut yövalvomiset?" En jaksa esittää olevani kiinnostunut, koska olen liian väsynyt kuulemaan näitä asioita. Useimmiten tuollaisten tapaamisten jälkeen käperryn kotona omiin oloihini itkemään. Seuraavana aamuna kyyneleet ovat haihtuneet ja aloitan taas oman elämäni alusta. Minullakin on oikeus elää täällä, vaikka en äidiksi tulekaan. Olen silti itse saanut elämän lahjana, ja minulla on vielä jotakin hyvääkin edessä, vaikka nyt ei siltä näytäkään.

Ja ei, en toivo kenellekään mitään pahaa. Jokainen tänne syntyvä lapsi on ihme. En vain omalta surultani pysty osallistumaan siihen onneen. Se tuottaa minulle liikaa tuskaa. Yrittäkää edes ymmärtää.

Mitä mulle kuuluu?

On kulunut kolme viikkoa laparoskopiasta, aika tuntuu kuitenkin paljon pidemmältä. Ajatukset ovat olleet vaihtelevia, surusta vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Emme tiedä varmasti, mitä aiomme jatkossa tehdä. Enemmän ehkä kallistumme tällä hetkellä sille kannalle, että hoitoihin emme lähde. Jälkitarkastukseen on vielä joitakin viikkoja aikaa. Se on joko päätepiste tai alku. Tai molempia niitä. En tiedä. Tuntuu, etten enää tiedä mistään mitään.

Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella. Olen ahdistunut tulevista tilanteista, joissa joudun kohtaamaan äitejä ja pieniä lapsia. Olen lukkiutunut omaan itseeni, näihin omiin ahdistaviin ajatuksiin. Meiltä on riistetty jotain korvaamatonta. Vauvan hymyn näkeminen polttaa sydämeni karrelle. Minun vauvani ei koskaan hymyile minulle. En tule koskaan näkemään lapseni ensiaskeleita, en koskaan kuule lapseni ensimmäistä sanaa. Kukaan ei koskaan tule kutsumaan minua äidiksi.

Edessä on paljon epävarmuutta. Tarvitsen jostakin toivoa. Toivoa paremmasta.