Raskauden puoliväli

Viikot ovat menneet nopeasti. Takana on jo useampi neuvolakäynti. Pari kertaa olemme nähneet pikkuisemme ultrassa, ensimmäisellä kertaa hyvin pienenä ja toisella kertaa jo vilkkaasti liikkuvana vauvalta näyttävänä elämän alkuna. Vähän reilun viikon päästä on edessä rakenneultra. Se jännittää, mutta toisaalta olen luottavaisella mielellä.

Raskaus on sujunut todella hyvin tänne saakka. Alkuun oli toki väsymystä ja pahoinvointia, erityisesti koko päivän kestävä etova olo tuntui joinakin päivinä rasittavalta. Nyt kuitenkin se on taakse jäänyttä ja tunnen voivani oikein hyvin. Tuntiessani päivittäin vauvan liikkeitä, luotan siihen, että hänellä on kaikki hyvin. Onnellisuuden tunteet puskevat ajoittain läpi kaikesta. Meille on tulossa oma vauva! Pian saamme olla isä ja äiti.

Kunhan kaikki vaan sujuu syntymään saakka yhtä hyvin.

Raskaus alkoi siis IVF:stä, ja kyllähän se alkuun toi oman lisänsä huolehtimiseen. Ennen varhaisraskauden ultraa olin epävarma siitä, voinko uskoa alkion olevan kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja onko siellä todella sydän, joka lyö. Nähtyäni nämä ja lääkärin sanottua, että kaikki näyttää hyvältä, rauhoituin aika lailla. Ja tietenkin se toinen ultra, jossa saimme nähdä pikkuisen loikkaavan kohdun laidalta toiselle, toi uskoa siihen, että liikettä siellä tapahtuu ja paljon. Siinä vaiheessa oli uskomatonta nähdä vauvan olevan niin paljon liikkeellä, enkä itse tuntenut mitään sisälläni tapahtuvista asiosta.

Lapsettomuuden jäljet ovat minussa, enkä niistä varmasti tule eroon pääsemäänkään. Kipu siitä, että tähän tilanteeseen pääseminen oli vaikeampaa, kuin aluksi ajattelimme, antaa oman lisänsä tuntemuksiin. On ollut ilo huomata, että nykyään olen pääosin hyvällä mielellä ja iloinen, tätä en muista olleeni pitkiin aikoihin. Suru oli niin vahva, että se väritti kaikkea olemustani. Vaikka lapsettomuustaipaleemme ja varsinkin hoitojen kesto oli erittäin lyhyt verrattuna joihinkin toisiin lapsettomuuskohtalotovereihimme, koen, että epävarmuus lapsen saamisesta on ollut suuri meillä yhtä lailla. Muistan, kuinka inhosin sitä, että meille sanottiin että kyllä tekin vielä lapsen saatte. Kukaan ihminen ei kuitenkaan olisi voinut meille sellaista varmuudella taata. Onneksi he nyt sitten kuitenkin olivat oikeassa. Mieheni on onnellinen siitä, että leikkisyys ja iloisuus ovat palanneet elämäämme. Välillä pelko siitä, että muuttaako lapsettomuus niin oleellisesti meitä, ettemme osaa enää nauttia yhdessäolosta, tuntui musertavalta. Itku täytti päiväni. Nyt en ole itkenyt, tai ainoastaan liikutuksen kyyneleet ovat ajoittain nousseet silmiini. Mieheni hymy tuntuu myös erilaiselta nykyään, kun häntä katson. Viime aikoina olen tuntenut katsovani häntä samoin, kuin silloin tapaamisemme aikoihin.

Niin, se rakenneultra. Tällä hetkellä emme ole hankkineet vauvalle muuta kuin yhdet ainoat villatöppöset. Viikko sitten lauantaina. Vihdoin uskalsimme tällä pienellä hankinnalla osoittaa, että uskomme tämän onnistuvan. Vaunuja ja turvakaukaloa olemme käyneet kyllä katsomassa, mutta niiden ostamiseen ei ole vielä ollut rohkeutta, eikä mielestäni tarvettakaan. Varsinaisia vauvanvaatteita meillä ei ole vielä mitään hankittuna. Eilen katselin kauniita vauvanvaatteita ja nyt olen ajatellut, että kunhan saamme rakenneultran käytyä ja jos kaikki nyt näyttää olevan kunnossa, voisimme alkaa hankkia jotakin.

Toivottavasti reilun viikon päästäkin voin iloita tulevasta vauvastamme ilman huolta. Se on suurin toiveeni.