Raskaus etenee

Tuntuu kuin viikot menisivät kuin siivillä. Tytön kanssa touhutessa ei ehdi jatkuvasti keskittymään tähän raskauteen sillä tavoin, kuin aikanaan tyttöä odottaessa. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua hentoisina viikolla 13. Ultraäänessä kaikki oli onneksi niin hyvin kuin tällä hetkellä voi olla. Toivottavasti asiat etenevätkin edelleen hyvin.

Äsken tuuditin tytön nukkumaan sylissäni. Kuuntelimme tuutulaulua ja tuntui ihanalta ajatella, että samalla keinutan myös vielä syntymätöntä pikkuistamme. Molemmat turvallisesti lähelläni.

Sinulle, pienoisemme

Olet nyt neljän kuukauden ikäinen, ihana tyttönen. Lepäät tällä hetkellä sohvalla vierelläni ja olet niin suloinen, että siihen ei riitä sanoja.

Vuosi sitten olimme hetkeä aiemmin saaneet nähdä raskaustestissä ne kaksi viivaa. Elämämme suunta oli täysin muuttunut, mutta emme osanneet tietenkään edes kuvitella, mitä kaikkea Sinun odotuksesi ja saapumisesi elämäämme toisi. Kaikkea emme tiedä vieläkään, olethan vielä niin kovin pieni. Rakkaus, jota sinua kohtaan tunnemme on valtavan suuri. Voisimme oikeasti tehdä mitä tahansa puolestasi. Sinun hyvinvointisi on meille kaikkein tärkeintä. Olen ollut tähän mennessä todella huolissani vatsavaivoistasi, herkästä ihostasi, silmäsi verestämisestä ja mitähän kaikkea vielä. Ja kun asiat alkavat näyttää parantumisen merkkejä, kun hoito alkaa tuottaa tulosta, on onneni valtava. Sinulla on parempi olla. Sinun ilosi, jokeltelusi, hymysi, innostunut potkimisesi ja kätesi muksauttelut saavat sydämeni hyppimään ilosta. Olet täydellinen. Olet kauneinta mitä ikinä tulen elämässäni kohtaamaan.

Suurin toiveeni on, että saisit olla elämässäsi onnellinen. Toivon, että saat kohdata paljon ihania ihmisiä ja että uskallat rohkeasti katsoa eteen päin ja olla oma itsesi. Toivon, että Sinusta kasvaa empaattinen ja välittävä ihminen. Mitä ikinä elämässäsi tapahtuukaan, me rakastamme Sinua aina. Kiitos, että olet olemassa. Kiitos, että me saamme olla osana elämääsi.

Hän on täällä!

Meille on syntynyt ihana tyttö. Pari viikkoa sitten sunnuntaina aamulla heräsin siihen, että minulta meni lapsivesi. Siitä alkoi elämäni ihmeellisin päivä, lopullinen matkani äidiksi. Illansuussa, kovien taistelujen ja kipujen jälkeen sain syliini maailman suloisimman tytön. Kiitollisuus täyttää mieleni. Nyt me saamme mieheni kanssa ihmetellä tätä uutta elämää. Monia asioita olemme jo tässä ajassa oppineet ja kuinka paljon kaikkea ihmeellistä vielä saammekaan kokea rakkaan lapsemme kanssa. Vapaa-aikaa ei ole juurikaan ollut ja väsymys on ajoittain valtaisa, mutta pieni ihminen, jonka olemme saaneet, on uskomattoman ihana ja täydellinen. Meidän oma lapsemme.

Loppusuoralla

Tänään on vauvamme laskettu aika. Uskomatonta, että nyt olemme tässä. Kotimme näyttää jo mielestäni melko valmiilta vauvaperheen kodilta ja ajatuksetkin ovat rauhoittuneet. Uskomme, että tulemme selviytymään pikkuisen kanssa. Mikä hienointa, tiedän, että saamme myös apua sitä tarvitessamme.

Eilisiltana ja viime yönä tunsin jonkin verran supistuksia, mutta selkeästi synnytyksen alkuun viittaavaa ei ole tuntunut. On vain odotettava. Ja kuitenkin hetki on jo niin lähellä. Oman lapsen syliin saaminen on nyt lähempänä kuin koskaan. Liikutuksen kyyneleet nousevat silmiini vähän väliä. Meitä on siunattu ihanilla hetkillä. Kaipaukseemme on annettu vastaus, joka on vielä tällä hetkellä sisälläni ja pian sylissämme. Odotan niin kovasti niitä hetkiä, kun näemme ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. Tahdon olla vauvallemme turvallinen syli, johon voi aina tulla.

Toivottavasti pian, pian hän on täällä.

Tulossa tänään: tutustuminen synnytyssairaalaan

Tänään olemme menossa tutustumaan synnytyssairaalaan. Neuvolan järjestämässä synnytysvalmennuksessa kävimme jo pari viikkoa sitten. Huomaan odotuksemme lähestyvän loppua. Ja edessä on pian uusi aika, aivan uusi alku.

Sairaalassa, synnytyssalissa tapaamme lapsemme ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. Saamme katsoa häntä silmiin ja aloittaa tutustumisen perheenä. Tämä kaikki tuntuu uskomattomalta. Vuosi sitten elimme elämämme surullisimpia hetkiä, kun endometrioosini ja sen aiheuttamat muutokset elimistössäni oli juuri todettu. Nyt, vuotta myöhemmin saamme pian nähdä uuden ihmisen, meidän oman lapsemme. Olen iloinen, onnellinen ja täynnä jännittävää odotusta. Miten meitä onkin voinut kohdata näin suuri onni. Syvä kiitollisuus kaikesta täyttää jälleen kerran mieleni.

32+4

52 päivää laskettuun aikaan jäljellä. Pian meidän sylissämme on jotain niin rakasta, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Kunhan vain kaikki sujuisi nyt vielä hyvin.

Kuinka nopeasti asiat ovat nyt muuttuneet, kun muutos kerran sitten lähti käyntiin. Vielä vuosi sitten joulun aika oli hyvin surullista aikaa. Kuulimme uutisia miehen siskon toisesta raskaudesta, se sai minut täysin pois tolaltaan. Nyt, vuotta myöhemmin meille odotetaan pian saapuvaksi omaa ihmettämme. Muistan myös, kuinka silloin viime uutena vuotena päätin, että vuoden päästä en saa olla enää näin surullinen, koska se rikkoisi vielä ajan myötä parisuhteemme. Vaikka kuinka meillä olisikin ollut vahva parisuhde, tunsin, että ikuinen surullisuuteni ja masenteluni alkoi jäytää ja tehdä ikäviä pelkoja suhteeseemme. Ajattelin silloin, että jokin muutos elämäämme on tultava, ja tarkoitin siis sitä, että itselleni on tultava muita ajatuksia kuin lapsettomuus. Minun olisi löydettävä ilo ja onni jälleen meistä kahdesta, rakkaastani ja kaikesta siitä, mitä meillä elämässä jo on. Ja kuinka sitten kävikään. Nyt kaikki on yhtäkkiä aivan toisin. Olen saanut niin paljon enemmän kuin ikinä olisin edes voinut toivoa.

Toisten ihmisten meille osoittama rakkaus on jotain uskomatonta. Niin moni läheinen ja vähän vieraampikin ihminen on ollut aidosti onnellinen puolestamme. Mikä ihmeellisintä, olemme saanet nyt kuulla ainakin kahden ihmisen rukoilleen meille lasta, ja kaiken lisäksi sellaisten ihmisten, joille emme ole edes paljastaneet lapsettomuuden suruamme. Silti meitä on hiljaa kannettu, se tuntuu uskomattoman ihanalta. Kotiimme on hankittu jonkin verran vauvatavaraa, olemme valmistautumassa yhteen elämämme suurimmista ja ihanimmista muutoksista. Ja suurinta iloa on tuottanut nähdä onni puolisoni silmissä, hymyssä, eleissä ja ilmeissä. Puheissa ja kaikessa. Hän odottaa malttamattomana saadakseen lapsemme syliinsä. Kaikki on ihmeellistä ja olemme täynnä kiitollisuutta.

Nyt ei ole kiire mihinkään. Tämä aika on nyt juuri parasta aikaa, nauttikaamme tästä.

Rakenneultrassa kaikki hyvin

Kävimme muutama päivä sitten rakenneultrassa. Jännitimme sinne menemistä, mutta onneksi saimme kuulla kaiken olevan niin kuin pitääkin. Oli aivan uskomatonta nähdä hänet, oma pikkuisemme, siellä varpaat suussa levollisena. Ensimmäisenä ruudulla havaitsin vahvana sykkivän sydämen, ja liikutus täytti voimakkaasti minut. Ilo ja liikutus miehen silmissä oli myös koskettavaa nähdä. Siinä me olimme, käsi kädessä sanattomina tämän pienen ihmeen edessä. Meidän vauvamme kasvaa ja kehittyy minun sisälläni, vaikka aiemmin olin ajatellut, ettei minun sisälläni koskaan voisi kasvaa uutta elämää. Tuntui uskomattomalta nähdä, mitä kaikkea vauvaan on kehittynyt ja koko ajan kehittyy lisää. Mitä kaikkea ihmeellistä meille vauvasta kerrottiinkaan! Saimme nähdä keuhkovaltimot ja varmistuksen siitä, että veri kiertää oikeaan suuntaan, näimme täydellisenä helminauhana kehittyneen selkärangan ja ne pienet sievät kasvot. Se on jotain, minkä näkemistä toivoisin jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle. Tuntuu kuin kaikki se epätoivo, suru, itkut, olisivat saaneet korvauksen, jota ei voi sanoin kuvata. Kotimatkalla autossa kyyneleet valuivat poskilleni. Olimme saanet nähdä minun silmissäni maailman kauneimman pikkuisen, jota rakastan jo aivan suunnattoman paljon.

Tiedän, vielä on matkaa edessä, paljon. Mitä tahansa voi vielä tapahtua, vaikka kaikki olikin nyt hyvin. Syntymäänkin on vielä aikaa, ja siitähän kaikki huoli vasta oikeastaan alkaakin. Miten saamme tämän pikkuisen suojeltua kaikelta siltä pahalta, mitä tässä maailmassa voi joutua kohtaamaan. Olen yrittänyt ajatella niin, että pikkuista suojelee myös vahvemmat voimat kuin minä ja mieheni, tai meidän lähipiirimme. Tämän kaiken takana on muutakin. Kiitän Jumalaa siitä, että tämä pikkuinen on tulossa luoksemme.

Olen tilannut ensimmäiset vauvan tarvikkeet. Nyt tuntuu siltä, että uskallan tehdä hankintoja. Ja pian varmaan saan tilata äitiyspakkauksen, huomenna on edessä neuvola, jossa käsitellään näitä Kelan asioita.

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valoisalta.

Raskauden puoliväli

Viikot ovat menneet nopeasti. Takana on jo useampi neuvolakäynti. Pari kertaa olemme nähneet pikkuisemme ultrassa, ensimmäisellä kertaa hyvin pienenä ja toisella kertaa jo vilkkaasti liikkuvana vauvalta näyttävänä elämän alkuna. Vähän reilun viikon päästä on edessä rakenneultra. Se jännittää, mutta toisaalta olen luottavaisella mielellä.

Raskaus on sujunut todella hyvin tänne saakka. Alkuun oli toki väsymystä ja pahoinvointia, erityisesti koko päivän kestävä etova olo tuntui joinakin päivinä rasittavalta. Nyt kuitenkin se on taakse jäänyttä ja tunnen voivani oikein hyvin. Tuntiessani päivittäin vauvan liikkeitä, luotan siihen, että hänellä on kaikki hyvin. Onnellisuuden tunteet puskevat ajoittain läpi kaikesta. Meille on tulossa oma vauva! Pian saamme olla isä ja äiti.

Kunhan kaikki vaan sujuu syntymään saakka yhtä hyvin.

Raskaus alkoi siis IVF:stä, ja kyllähän se alkuun toi oman lisänsä huolehtimiseen. Ennen varhaisraskauden ultraa olin epävarma siitä, voinko uskoa alkion olevan kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja onko siellä todella sydän, joka lyö. Nähtyäni nämä ja lääkärin sanottua, että kaikki näyttää hyvältä, rauhoituin aika lailla. Ja tietenkin se toinen ultra, jossa saimme nähdä pikkuisen loikkaavan kohdun laidalta toiselle, toi uskoa siihen, että liikettä siellä tapahtuu ja paljon. Siinä vaiheessa oli uskomatonta nähdä vauvan olevan niin paljon liikkeellä, enkä itse tuntenut mitään sisälläni tapahtuvista asiosta.

Lapsettomuuden jäljet ovat minussa, enkä niistä varmasti tule eroon pääsemäänkään. Kipu siitä, että tähän tilanteeseen pääseminen oli vaikeampaa, kuin aluksi ajattelimme, antaa oman lisänsä tuntemuksiin. On ollut ilo huomata, että nykyään olen pääosin hyvällä mielellä ja iloinen, tätä en muista olleeni pitkiin aikoihin. Suru oli niin vahva, että se väritti kaikkea olemustani. Vaikka lapsettomuustaipaleemme ja varsinkin hoitojen kesto oli erittäin lyhyt verrattuna joihinkin toisiin lapsettomuuskohtalotovereihimme, koen, että epävarmuus lapsen saamisesta on ollut suuri meillä yhtä lailla. Muistan, kuinka inhosin sitä, että meille sanottiin että kyllä tekin vielä lapsen saatte. Kukaan ihminen ei kuitenkaan olisi voinut meille sellaista varmuudella taata. Onneksi he nyt sitten kuitenkin olivat oikeassa. Mieheni on onnellinen siitä, että leikkisyys ja iloisuus ovat palanneet elämäämme. Välillä pelko siitä, että muuttaako lapsettomuus niin oleellisesti meitä, ettemme osaa enää nauttia yhdessäolosta, tuntui musertavalta. Itku täytti päiväni. Nyt en ole itkenyt, tai ainoastaan liikutuksen kyyneleet ovat ajoittain nousseet silmiini. Mieheni hymy tuntuu myös erilaiselta nykyään, kun häntä katson. Viime aikoina olen tuntenut katsovani häntä samoin, kuin silloin tapaamisemme aikoihin.

Niin, se rakenneultra. Tällä hetkellä emme ole hankkineet vauvalle muuta kuin yhdet ainoat villatöppöset. Viikko sitten lauantaina. Vihdoin uskalsimme tällä pienellä hankinnalla osoittaa, että uskomme tämän onnistuvan. Vaunuja ja turvakaukaloa olemme käyneet kyllä katsomassa, mutta niiden ostamiseen ei ole vielä ollut rohkeutta, eikä mielestäni tarvettakaan. Varsinaisia vauvanvaatteita meillä ei ole vielä mitään hankittuna. Eilen katselin kauniita vauvanvaatteita ja nyt olen ajatellut, että kunhan saamme rakenneultran käytyä ja jos kaikki nyt näyttää olevan kunnossa, voisimme alkaa hankkia jotakin.

Toivottavasti reilun viikon päästäkin voin iloita tulevasta vauvastamme ilman huolta. Se on suurin toiveeni.

Ensimmäiset liikkeet

Eilen illalla vietimme rauhallista koti-iltaa, minulla edessä pari vapaapäivää ja muutenkin koko päivä oli ollut rauhallinen. Joimme teetä hunajalla makeutettuna. Lepäilin sohvalla selälläni, mies vieressäni. Yhtäkkiä, keskellä alavatsaa, tuntui kolme tai neljä "muljahdusta". Ensimmäistä kertaa voin varmuudella sanoa tunnistaneeni vauvamme liikkeet. Tekikö hän siellä kuperkeikkoja, vai mitä, mutta ihanalta se tuntui.

Askel askeleelta vauva alkaa tuntua yhä todellisemmalta. Hän on saapumassa elämäämme. Hän, jota olemme odottaneet. Muistan joskus kuiskanneeni hiljaa jonkun ystävän pikkuvauvan korvaan, että jos voit lähettää sinne vauvamaahan viestejä, niin kerrothan sinne, että täällä me olemme. Odotamme ja toivomme. Nyt toiveemme on kuultu. Rakkaus on suuri jo nyt. <3

Varovainen onni

Paljon on vettä virrannut vai miten se ikivanha kulunut sanonta menikään..

Näinä muutamana kuukautena, kun blogini on pysynyt hiljaisena, on tapahtunut elämämme ehkäpä suurin asia. Olen tullut raskaaksi. Kaiken tuskan ja ahdistuksen jälkeen olen saanut nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestissä ne kaksi viivaa, vahvoina ja varmoina. Meistä on tulossa äiti ja isä.

Sellainen sisäinen, rauhallinen onni on ollut koko ajan olemassa, mutta nyt vasta uskallan tämän tänne kirjoittaa. Jokainen päivä on toki hyvin varovaista odotusta. Mitä tahansahan voi tietenkin tapahtua, missä vaiheessa vaan. Rakkaan työkaverini sanat ovat kuitenkin vahvistaneet minua jo heti alusta saakka: "Nyt on aika olla iloinen ja onnellinen, jos jotain sitten tapahtuisikin, ehdin suremaan sitä sitten". Ja varmasti kyllä surisinkin, enemmän kuin ikinä olen voinut kuvitella surevani. On tämä sellainen ihme, uuden elämän alku. Pienen ihmisen alku, joka tällä hetkellä jo tuntee minun liikkeeni ja osittain ainakin kuulee äänemme. Minä en vielä pysty tuntemaan hänen liikkeitään, mutta odotan sitä innolla. Joinakin hetkinä minut täyttää niin suunnaton ilo ja rakkaus, etten ole voinut sellaista uskoa koskaan kokevani. Tämä on meidän vauvamme, rakkaan mieheni ja minun.

Väliaika

Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.

Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.

Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.

Omaan napaan tuijottamista

Elämäni keskittyy ihan liikaa itseeni. Miltä minusta tuntuu, miltä minä näytän, miten minä joudun kärsimään, miten minua pelottaa... Minä, minä minä... Eikö tässä elämässä ihan oikeasti olisi muutakin mietittävää. No olisi ihan varmasti.

Olimme hetki sitten pienellä matkalla. Siellä oli ihanaa, ihania maisemia, ihana raikas sää, kaikki oli niin kaunista. Ja siellä, muutaman kerran jouduin juttelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja se tuntui hyvältä. Matkan aikana en yhtään kertaa surrut lapsettomuuttamme. Nautin täysin rinnoin rakkaan aviomieheni ja muiden matkalaisten seurasta. Nauroin monta kertaa. Näin useita niin upeita maisemia ja paikkoja, ettei niitä koskaan voi sanoin täysin oikealla tavalla kuvailla. Tämä matka oli yhden kauan aikaa haaveilemamme asian toteutuminen. Se oli paljon enemmän kuin ikinä olimme osanneet toivoakaan. Siellä olin onnellinen.

Palattuamme kotiin rakkauteni aviomieheeni on ollut jälleen entistä suurempi, sain jälleen huomata, kuinka täydellinen tämä elämä voi olla. Hänen kanssaan kaikki on kohdallaan. Kaikki. Myös tämä suru, jota joudun ja joudumme kantamaan on yksi niistä asioista joka meitä vahvasti yhdistää. Kenenkään muun kanssa tämä elämä ei olisi juuri tällainen. Tämä on meidän elämämme. Maailman suurin asia on, että saan rakastaa juuri tätä ihmistä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että hän ei hyväksyisi minua tällaisena. Minä olen hänelle juuri se oikea. Ja ainoa. Hän minulle. Siinä on jo aika paljon yhdelle pienelle naisihmiselle.

Eilen illalla olin puutyökurssilla. Olisin halunnut sorvata pienen puisen helistimen. Meidän vauvalle. Onneksi en sitä tehnyt.

Pelottaa

Perjantaina näemme luultavasti läheistä perhettä, jolla on pieni vauva. Olen jo nyt aivan peloissani ja jännittynyt, sillä jälleen kerran tiedän, että juuri lähipäivät tulevat olemaan minulle vaikeita. Tuntuu joskus jopa huvittavalta, että nämä perhetapaamiset osuvat aina juuri niille hetkille ja päiville, kun itselle on  käynyt selväksi, että tälläkään kertaa en ole tullut raskaaksi. Yritä siinä sitten olla kiinnostunut ja iloinen toisten jälkikasvun kehittymisestä.

Eilen pidin pientä kummityttöä sylissäni, ihan vain lyhyen hetken. Se tuntui hyvältä, sylissä pitäminen. Häntä katsellessani huomasin myös, kuinka onnellinen olen hänestä ja tunnen häntä kohtaan paljon lämpöä ja rakkautta. Samoin kuin isompia kummilapsiani kohtaan. Silti tunnen olevani ulkopuolinen lapsiperheiden maailmassa. Minulla ei ole juteltavaa, ei mielipiteitä niissä keskusteluissa, joita äidit keskenään käyvät. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Siksi on useimmiten helpointa pysyä poissa, omissa oloissaan.

Pelkään, etten koskaan pääse tästä yli. 

Viikonloppua

Olimme häissä vieraana. Istumajärjestyksessä meidät oli laitettu samaan pöytään lapsiperheiden kanssa. Ympäröivät pöydätkin täyttyivät lapsista. Alun pienoisen jännityksen jälkeen huomasin, että eipä se nyt ollutkaan niin kauhean vaikeaa olla siinä. Osoitin lapsille tarvittaessa huomiota, mutta en keskittynyt koko aikaa heihin. Keskustelujen aiheetkin onneksi vaihtelivat, koko aikaa ei puhuttu lapsista ja heidän tekemisistään.Olin tyytyväinen, koska pystyin jopa iloitsemaan juhlasta. Tunsin arvostavani itseäni, omaa elämääni ja meidän avioliittoamme. Meillä on toisemme ja se on tällä hetkellä kaikkein parasta, mitä voin kuvitella. Olen onnellinen meidän rakkaudestamme.

Tänään menemme taloesittelyyn. Ihana talo, jolla on kyllä hintaa liikaa (tietenkin) ja miehen mielestä se on vähän liian pienikin. Olisi se vaan niin hienoa päästä muuttamaan omaan kotiin, vihdoinkin.