Ja ne kirotut raskausuutiset kaikkialla

No niin, eilen sitä taas iltapäivälehdet kertoivat, kuinka iskelmälaulaja, joka elokuussa meni naimisiin, on nyt ilmoittanut olevansa raskaana. Onnea vaan hänelle, ei siinä mitään, mutta kyllähän se taas vähän kirpaisee. Olinkin ehtinyt ajatella katsoessani hetki sitten hänen kuvaansa jossakin, että jokohan hän on raskaana. Häiden aikaan kun lehdet kirjoittelivat, että toivovat perheenlisäystä. Normaaleilla ihmisillähän se ei jää pelkästään toiveeksi toisin kuin meillä.

Synkkää ja ahdistavaa minulle.

Iholla-sarjaa olen alkanut katsella. Yrjänän takia. Voi että itkin jo ensimmäistä jaksoa katsellessa. Toiset saavat lapsia eivätkä edes niitä toivo, ja toiset taistelevat ja taistelevat vuosikaudet eikä se aina siltikään johda toivottuun tulokseen. Paljon voimia Yrjänälle ja hänen vaimolleen, ja jokaiselle, jota tämä asia koskettaa.

Omassa elämässä en enää edes ajattele lapsen saamisen olevan kovin todennäköistä. Pessimistinen ajattelutapani on vienyt voiton. Meidän kotimme näyttää ja tuntuu kahden ihmisen kodilta. Kahden onnellisen ihmisen kodilta. Rakastan olla täällä, omissa oloissani, ilman ahdistavia tilanteita, joissa joutuisin pelkäämään joutuvani heikoille jäille. Siltä minusta tuntuu, kun olen lapsiperheiden seurassa. Olen heikoilla jäillä, jotka voivat pettää millä hetkellä tahansa. Minulla ei ole sijaa lapsiperheiden tapahtumissa. En osaa olla niistä kiinnostunut, eivätkä ne kosketa minua millään tapaa. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pelkään kuulevani lisää raskausuutisia, ja seuraan sairaalloisesti lisääntymisikäisten naisten mahoja ja vaatetusta, epäillen että sillä on tarkoitus peittää allensa kasvava maha. Pelkään tiettyjen läheisten ihmisten tapaamista, koska olen varma, että uutinen jo kolkuttelee ovella. Se uutinen, johon en osaa sanoa mitään. Uutinen, joka vie jalat alta ja salpaa hengityksen. En osaa olla niissä tilanteissa. Pelkään, että se näkyy, kuinka ahdistunut olenkaan. En osaa sanoa mitään. Odotan vain, että he poistuvat paikalta ja sitten tulee itku. Katkerat epäonnistuneen naisen kyyneleet. Jos kaikki olisi meilläkin mennyt niin kuin itse suunnittelimme, meillä olisi nyt jo ainakin yksi lapsi, melko varmasti odottaisin jo toista. Mutta ei mennyt. Naurettavaa, joskus mietin, että "kaksi vai kolme lasta". Typerä minä!

Lyhyesti.

Olen lukenut viime päivinä Hanna Parviaisen toimittamaa kirjaa "Ei kenenkään äiti". Se sisältää kertomuksia lapsettomuudesta. Lukemani ahdistaa ja pelottaa. Entä jos meillekin kävisi noin? En tiedä miten kestäisin niin monta vastoinkäymistä kuin kirjan ihmiset ovat kestäneet. Tosin olen kokenut jo lapsuudessani suuren menetyksen ja olenhan selvinnyt siitäkin. Ihmisessä on ihmeellisiä voimavaroja joita ei voi etukäteen tietää. Uskon, että meitä kannetaan vaikeina hetkinä. Muuten en jaksaisikaan.

Katselin äsken "Erilaiset äidit". Tänään seurattiin viisilapsisen perheen kuudennen lapsen odotusta. Ohjelman lopussa perheen isä totesi, että hänen elämänsä olisi paljon merkityksettömämpää lapsettomana. Särähti korvaan, vaikka yritänkin opetella olemaan välittämättä tällaisista kommenteista, koska ihmisten ei ole varsinaisesti tarkoitus loukata ketään. Onneksi kyseinen isä ei sentään sanonut, että hänen elämänsä olisi merkityksetöntä lapsettomana. Minä en koe elämääni merkityksettömäksi, enkä edes merkityksettömämmäksi kuin niiden, joilla on lapsia.

Ja nyt aviomiehen viereen nukkumaan. Hyvää yötä!