Jo jonkin aikaa olen lueskellut toisten blogeja, ja mielessä on kypsynyt pikku hiljaa ajatus, että voisin kirjoittaa omaakin. Tästä se sitten lähtee.
Tällä hetkellä elämässäni ovat vahvasti esillä ajatukset lapsettomuudesta. Olenko virallisesti lapseton, koska emme ole alkaneet odottaa vauvaa noin puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Alussahan kyseessä oli "vain" hiljainen toive siitä, että tulisin raskaaksi. Ei tavallaan ollut kiirettä mihinkään, mutta toive oli olemassa. Yhteinen onnellinen toive. Joitakin kuukausia kului, ja ajattelin vain, että vielä ei ole onnistanut, mutta pian kyllä käy niin. Muutamien kuukausien kuluessa pieni toive alkoi saada seurakseen hienoisia epävarmuuden hiukkasia. Eikö vieläkään? Eikö edes nyt? Mitä kauemmin aikaa on kulunut, sitä enemmän epävarmuus on alkanut kalvaa mieltä. Toivo ja usko tulevaan on alkanut rapistua. Enää ei oikein uskalla edes antaa ajatusten vaellella tulevaan kun ei voi olla varma, mitä se tuo tullessaan.
Olen aina ollut tietoinen siitä, että kaikilla lasten saaminen ei onnistu tuosta noin vain ja joukossa on aina myös niitä, jotka eivät koskaan omaa biologista lasta saa. Siinä vaiheessa kun aloimme itse lasta toivoa, nämä ajatukset kai sitten kuitenkin haihtuivat jonnekin, koska silloisissa unelmissani yhdeksän kuukauden päästä meillä olisi suloinen pehmeä nyytti sylissä ja aloittaisimme yhteisen elämän äitinä ja isänä, perheenä. Eipä sitten käynyt niin.
Olenko siis epäonnistumassa siinä, minkä pitäisi olla elämään kuuluva, luonnollinen asia?
Minä aloitin oman blogini aika samoihin aikoihin kuin sinäkin. Ja samankaltaisilla ajatuksilla. Teksteissäsi on tuttu sävy.
VastaaPoistaOn iso asia alkaa ajattelemaan itseään lapsettomana. Luulen, että niin on helpompi ajatella ensin vain itse omassa mielessään, kuin sanoa sana ääneen.
Voimia tiellesi <3 älä menetä toivoa.
Kiitos rohkaisusta, se tuntuu hyvältä! <3 Yhteisellä matkalla on meitä monta.
Poista