Tänään kävimme katsomassa yhtä taloehdokasta. Talo oli oikein kaunis ja tonttikin sellainen, joka olisi kovasti mieleinen meille. Talo sijaitsi rauhallisella paikalla ja sinne ei kuulunut autotien melua. Hyvin paljon sellainen paikka, jota voisi ajatella omaksi kodiksi.
Talonäytöissä voi myös joutua kokemaan haikeuden hetkiä. Juuri kun olin siis omasta mielestäni löytänyt rauhan, että voisimme asua kahdestaan onnellisena omakotitalossa, eikä siinä olisi mitään kummallista. Taloa oli katselemassa myös eräs perhe, jolla oli kaksi tyttöä ja kantokopassa oleva pieni poikavauva. Tytöt oli puettu kauniisti ja toisella oli suloiset punertavat hiukset. Aivan niin kuin meidänkin lapsellamme kenties saattaisi olla. Haikeuteni kruunasi se, kun vauva alkoi äännellä kopassaan, jolloin isompi tytöistä sanoi toiselle: "Pikkuveli tarvitsee seuraa, mennään pikkuveljen luo". Aloin miettiä, että meille ei välttämättä koskaan ole tulossa tuollaista tilannetta, saada nähdä ja kokea omien lasten välistä sisarusrakkautta. Silmät täyttyivät kyynelistä siinä pihalla seisoessani ja odottaessani miestäni, joka oli jäänyt kyselemään tarkempia tietoja talosta. Tunteet tulevat joskus niin odottamatta, eikä niitä voi estää.
Niin, ja mietin taas, että mihin tarvitsemme isoa omakotitaloa, jos elämme siinä aina kahdestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti