Meidän elämä ja toisten elämä

On taas vaikeampi hetki. Tapasimme eilen miehen ystävän ja kysyessäni häneltä kuulumisia, olin jo jollakin tavalla varautunut kuulemaan tiettyjä uutisia. Ovathan nämä uutiset niin yleisiä tietyn ikäisten ihmisten ollessa kyseessä. Siitä huolimatta tuntui vaikealta kuulla, että hänen vaimonsa saatua vakituisen työpaikan, heille on nyt sitten myös tulossa vauva. Minä hymyilin ja onnittelin, vaikka jalat tahtoivat mennä alta ja osa minusta halusi juosta jonnekin kauas pois.

Tahtoisin pois jonnekin, missä voisin elää vain omaa elämääni. Hetken ajan olin jopa aikeissa sanoa miehen ystävälle, että niinhän meilläkin voisi olla, mutta sitä vastoin olemmekin juuri käyneet lääkärissä, jotta saisimme tietää, onko meissä jotain vikaa, ettei vauvaa ole kuulunut. Sain kuitenkin hillittyä itseni. Hyvähän se on, että joillekin asiat käyvät parhain päin, omien suunnitelmien mukaan. Enkä minä tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Eihän se heidän syytään ole, ettemme me ole saaneet (ainakaan vielä) kokea tuota iloa.

Ajatukset tuntuvat niin ristiriitaisilta. Juuri hetki sitten olin saanut itseni ajattelemaan, kuinka onnellinen olen kun elämme kahdestaan. Ja että voisimme elää näin onnellisena vaikka koko elämämme. Se ajatus tuntui ihanalta ja vapaalta. Sitten eilen tuli tämä tapaaminen, joka romutti jälleen kerran jo mielestäni niin hyvin rakentamani perustukset meidän ikiomalle elämälle.

Tosiaan, eilen sain myös huomata, että tämäkään kierto ei päättynyt positiivisesti. Sopivasti tällaisena iloisen uutisen päivänä. Valitettavasti vain se iloinen uutinen ei tullut meiltä.

Pitäisiköhän vain eristäytyä jonnekin?