Raskaus etenee

Tuntuu kuin viikot menisivät kuin siivillä. Tytön kanssa touhutessa ei ehdi jatkuvasti keskittymään tähän raskauteen sillä tavoin, kuin aikanaan tyttöä odottaessa. Vauvan liikkeet alkoivat tuntua hentoisina viikolla 13. Ultraäänessä kaikki oli onneksi niin hyvin kuin tällä hetkellä voi olla. Toivottavasti asiat etenevätkin edelleen hyvin.

Äsken tuuditin tytön nukkumaan sylissäni. Kuuntelimme tuutulaulua ja tuntui ihanalta ajatella, että samalla keinutan myös vielä syntymätöntä pikkuistamme. Molemmat turvallisesti lähelläni.

Paluu blogin pariin

On kulunut melkein vuosi edellisestä blogikirjoituksestani. Aina silloin tällöin olen miettinyt, mitä tälle blogilleni tekisin. Poistanko sen kokonaan, jätänkö tänne tällaisenään vai jatkanko kirjoittamista. Nyt ainakin tuntuu siltä, että voisin jatkaa kirjoittamista. Tällä hetkellä elän erilaista elämää kuin blogin aloitusvaiheessa, mutta edelleen mietiskelen ja muistan hyvin ajat, jolloin aloitin kirjoittamisen. Ei lapsettomuus ja sen aiheuttama tuska ole unohtunut. Enkä haluakaan niitä täysin unohtaa. Olen onnellinen siitä, että kestin ne vuodet ja nyt saamme olla tässä, kiitollisuutta täynnä.

Tyttäremme täytti äskettäin vuoden. Mikä ihmeellinen vuosi meillä onkaan takana. Kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut päätä huimaavaa. Miten olemme voineetkaan saada elämäämme sulostuttamaan täydellisen pienen ihmeen. Suurin tunne on aina kiitollisuus. Tiedän, että elämä ei mene näin kaikilla ja on paljon niitä, joille tätä samaa toivoisin koko sydämestäni. Oma toiveeni kun ei kuitenkaan voi lasta kaikille toivojille suoda.

Otat ensimmäisiä varovaisia askeleitasi
Kohti aurinkoa
               Kohti valoa
Elämää

Sinulla on hymy joka loistaa silmissäsi saakka
Hymyile rakas hymyile
 Naura ja kujertele

Varovaiset askeleesi vaihtuvat juoksuun
Koko maailma on avoin
Sinulle on
Kaikki mahdollista

Haikeus sydämessä

Suru minussa muuttaa muotoaan.

Huomasin eräänä päivänä töissä, että suruni ja katkeruuteni on muuttumassa haikeudeksi.

Työpaikallani on jonkin aikaa ollut harjoittelija, nuori nainen, jonka huomasin jonkin aikaa sitten olevan raskaana. Nyt raskaus on jo edennyt niin, että kaikki muutkin ovat huomanneet odotuksen. Eräässä kahvihetkessä juteltiin hänen odotuksestaan ja vauvoista. Siitä, minkä ikäisenä kenenkin mielestä on ollut hyvä saada lapsia. Osa on saanut lapsensa nuorena ja sanoi, että nyt heillä on aikaa tehdä omia juttujaan ja keskittyä itseensä, kun lapset ovat jo isompia. Osa taas on viettänyt nuoruutensa matkustellen ja itseensä keskittyen, ja saa nyt nauttia äitiyden iloista.

Meitä oli siellä paikalla kaksi, kenellä ei ole lapsia. En tiedä, mitä tämä toinen lapseton asiasta ajattelee, olemme suunnilleen samanikäisiä.

Siinä hetkessä itselleni ei tullutkaan kateus tai vihakin, jota joskus olisin saattanut kyseisissä tilanteissa tuntea. Huomasin tuntevani haikeutta. Haikeutta siitä, etten luultavasti tule koskaan kokemaan odotusajan iloa, joka tämänkin odottavan naisen silmistä loistaa. En koskaan saa kokea synnytystä, sitä kipua, joka päättyy kaikkein odotetuimman lahjan saamiseen. En tule koskaan näkemään oman lapseni kasvamista, en näe mieheni piirteitä hänessä tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. En koskaan tule osallistumaan oman lapseni häihin, kuten eräs työkaverini on juuri saanut tehdä. Ne ovat asioita, jotka eivät sisälly minun elämääni. Olin koko elämäni tähän saakka ajatellut niiden kuuluvan elämääni. Teen itsessäni luopumista. Yritän alkaa nähdä elämääni toisella tavalla, erilaisessa valossa. Haluan alkaa löytää elämääni toisenlaisia unelmia. Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, että vaikka lapsettomuus ja jotkin tilanteet äitien seurassa ajoittain minua satuttavatkin, voisin elää täysipainoista elämää omana itsenäni. Haluaisin alkaa arvostaa itseäni jälleen tällaisena kuin olen.

Kyllä vauvojen näkeminen koskettaa minua syvältä. Juuri siksi, etten koskaan tule pitämään sylissäni omaa vauvaani. En pysty tällä hetkellä katsomaan vauvoja, tuska on liian kova. Mutta ehkä jonakin päivänä voin nostaa vauvan syliini ja rutistaa, tietäen, että voin olla tärkeä ihminen toiselle, vaikka en olekaan hänen äitinsä. Enkä ole kenenkään äiti. Minussa ei ole koskaan kasvanut elämää. Ehkä joskus saan vastauksen kysymykseen miksi. Ehkä joskus näen kaiken selkeämmin.

Kaikki olisi valmista?

Olen alkanut ajatella tätä jälleen. Entä jos saisimme lapsen? Kaipaanko sitä vähän, paljon vai hyvin paljon? Olen saanut nyt vakituisen työpaikan, joten molemmilla on aika selkeää työkuvioitten suhteen tällä hetkellä. Meillä on oma uusi koti. Meillä on hyvä avioliitto. Monta asiaa, jotka vahvistavat tunnettani siitä, että me haluamme tähän lapsen.

Viime aikoina olen katsellut taas "uusin" silmin äitejä ja isiä lastensa kanssa. Muutama päivä sitten näin isän, joka työnsi vaunuja ja vaunujen vierellä käveli tyttönen. Isä ja lapset. Voi kunpa saisin joskus nähdä oman mieheni työntävän lastenvaunuja. Lasten nauru, ilo, kirkkaat silmät. Täydellinen viattomuus ja luottamus. Tahdon kokea sen. Tahdon.

Eilen työkaverini kysyi, olenko raskaana. Enpä ole.

Ylihuomenna on se lääkäri. Toivon, että saisin sanottua tarpeeksi painokkaasti, että minun on päästävä selvyyteen tästä, mikä minulla on. Voi kun saisin sen lähetteen tähystykseen.

Joulun aikaa rauhaisaa

Tämä joulun aika(kin) on vaikeaa lapsettomalle. Kävimme aamulla kirkossa, ja siellä tietenkin puhutaan odotuksesta. Odotamme seimen lasta. Me odottaisimme mielellämme myös omaa lastamme. Joka joulu sitä jollain lailla ajattelee, että olisipa tämä viimeinen joulu ennen omaa lasta. Jospa edes tieto omasta lapsesta olisi olemassa tulevana jouluna, tänä jouluna sitä onnea ei vielä suotu.

Tänään virittelimme joulutontut ja -liinat pöydille, ja jouluvaloja ikkunoille. Poltamme kynttilöitä ja huomenna laitamme luultavasti kuusen sisälle. Jouluruokia teemme äitini kanssa ja vietämme joulua nyt kolmestaan, äitini, mieheni ja minä. Ehkä joskus on sitten toisin, isommalla joukolla, lasten iloa katsellen ja kuunnellen. Joulun salaisuus liittyy vahvasti lapsiin.

Odotamme mekin kuitenkin sitä seimen lasta. Onneksi Hän on syntynyt jokaiselle, myös meille lapsettomille.

Rauhaisaa joulun aikaa kaikille meille toivottaen!

Pelottaa

Perjantaina näemme luultavasti läheistä perhettä, jolla on pieni vauva. Olen jo nyt aivan peloissani ja jännittynyt, sillä jälleen kerran tiedän, että juuri lähipäivät tulevat olemaan minulle vaikeita. Tuntuu joskus jopa huvittavalta, että nämä perhetapaamiset osuvat aina juuri niille hetkille ja päiville, kun itselle on  käynyt selväksi, että tälläkään kertaa en ole tullut raskaaksi. Yritä siinä sitten olla kiinnostunut ja iloinen toisten jälkikasvun kehittymisestä.

Eilen pidin pientä kummityttöä sylissäni, ihan vain lyhyen hetken. Se tuntui hyvältä, sylissä pitäminen. Häntä katsellessani huomasin myös, kuinka onnellinen olen hänestä ja tunnen häntä kohtaan paljon lämpöä ja rakkautta. Samoin kuin isompia kummilapsiani kohtaan. Silti tunnen olevani ulkopuolinen lapsiperheiden maailmassa. Minulla ei ole juteltavaa, ei mielipiteitä niissä keskusteluissa, joita äidit keskenään käyvät. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Siksi on useimmiten helpointa pysyä poissa, omissa oloissaan.

Pelkään, etten koskaan pääse tästä yli. 

Hetkiä

Tänään kävimme katsomassa yhtä taloehdokasta. Talo oli oikein kaunis ja tonttikin sellainen, joka olisi kovasti mieleinen meille. Talo sijaitsi rauhallisella paikalla ja sinne ei kuulunut autotien melua. Hyvin paljon sellainen paikka, jota voisi ajatella omaksi kodiksi.

Talonäytöissä voi myös joutua kokemaan haikeuden hetkiä. Juuri kun olin siis omasta mielestäni löytänyt rauhan, että voisimme asua kahdestaan onnellisena omakotitalossa, eikä siinä olisi mitään kummallista. Taloa oli katselemassa myös eräs perhe, jolla oli kaksi tyttöä ja kantokopassa oleva pieni poikavauva. Tytöt oli puettu kauniisti ja toisella oli suloiset punertavat hiukset. Aivan niin kuin meidänkin lapsellamme kenties saattaisi olla. Haikeuteni kruunasi se, kun vauva alkoi äännellä kopassaan, jolloin isompi tytöistä sanoi toiselle: "Pikkuveli tarvitsee seuraa, mennään pikkuveljen luo". Aloin miettiä, että meille ei välttämättä koskaan ole tulossa tuollaista tilannetta, saada nähdä ja kokea omien lasten välistä sisarusrakkautta. Silmät täyttyivät kyynelistä siinä pihalla seisoessani ja odottaessani miestäni, joka oli jäänyt kyselemään tarkempia tietoja talosta. Tunteet tulevat joskus niin odottamatta, eikä niitä voi estää.

Niin, ja mietin taas, että mihin tarvitsemme isoa omakotitaloa, jos elämme siinä aina kahdestaan.

Viikonloppua

Olimme häissä vieraana. Istumajärjestyksessä meidät oli laitettu samaan pöytään lapsiperheiden kanssa. Ympäröivät pöydätkin täyttyivät lapsista. Alun pienoisen jännityksen jälkeen huomasin, että eipä se nyt ollutkaan niin kauhean vaikeaa olla siinä. Osoitin lapsille tarvittaessa huomiota, mutta en keskittynyt koko aikaa heihin. Keskustelujen aiheetkin onneksi vaihtelivat, koko aikaa ei puhuttu lapsista ja heidän tekemisistään.Olin tyytyväinen, koska pystyin jopa iloitsemaan juhlasta. Tunsin arvostavani itseäni, omaa elämääni ja meidän avioliittoamme. Meillä on toisemme ja se on tällä hetkellä kaikkein parasta, mitä voin kuvitella. Olen onnellinen meidän rakkaudestamme.

Tänään menemme taloesittelyyn. Ihana talo, jolla on kyllä hintaa liikaa (tietenkin) ja miehen mielestä se on vähän liian pienikin. Olisi se vaan niin hienoa päästä muuttamaan omaan kotiin, vihdoinkin.