Olen niin stressaantunut päättötyön valmiiksi saamisesta ja tästä elämästä. Heräilen öisin ja siinäpä sitä tulee valvoessa mietittyä yhtä sun toista. Vaikka olenkin jo tavallaan menettänyt uskoni siihen, että joskus tulisin raskaaksi, luulin jälleen kerran vahvasti sitä olevani, kun kierto oli taas yhden päivän pidempi kuin edellinen. Varmaan johtuu ihan tuosta stressistä, että elimistö menee sekaisin tältäkin osin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt ostamaan testiä.
Eräänä yönä mietiskelin, hieman jo paniikinomaisesti, että entä jos oikeasti meille ei koskaan tule lasta. Ei siis ikinä, koskaan. Ja se ajatus tuntui musertavalta. Mitä tässä elämässä sitten on mieltä? Seurata vain vierestä kun toiset ihmiset elävät elämäänsä. Olenko seuraavat kolmekymmentä vuotta töissä, töissä, töissä ja aina vaan töissä. Eikä mitään muuta koskaan tule. Ei ikinä, ei koskaan. Ahdistavaa. Voinhan tietysti aloittaa taas jossain vaiheessa uudet opinnot, joista tuskin on kuitenkaan kenellekään mitään hyötyä.
Oman kodin kyllä edelleen haluan. Siihen meillä on mahdollisuudet, ja ajatus omasta kodista tuntuu niin hyvältä. Paikka, jossa saan nauraa ja itkeä, elää omaa elämääni. Paikka, jonne saan kutsua ystäviä.Onneksi kaikki unelmat eivät ole vielä haalistuneet. Ja ehkä saan vielä huomata, että tulee uusiakin haaveita, toisenlaisia.
PS. Mies toi suklaata, olen hänen mielestään tehnyt niin ahkerasti päättötyötä. <3
Jos herään yöllä ja päähäni pälkähtää jokin vaikea ajatus, olen yrittänyt tietoisesti siirtää käsittelyajankohtaa aamuun -- sen enempää vähättelemättä tai peittelemättä itse asiaa ja sen vaikeutta. Ajatellut, että tätä asiaa käsitellään kyllä, mutta parempaan vuorokauden ajankohtaan perustellen sen itselleni sillä järkisyyllä, ettei ihminen ole analyysikykyisimmillään väsyneenä.
VastaaPoistaToimii, ainakin ajoin!
A.E.