Väliaika

Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.

Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.

Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.

Kaikki olisi valmista?

Olen alkanut ajatella tätä jälleen. Entä jos saisimme lapsen? Kaipaanko sitä vähän, paljon vai hyvin paljon? Olen saanut nyt vakituisen työpaikan, joten molemmilla on aika selkeää työkuvioitten suhteen tällä hetkellä. Meillä on oma uusi koti. Meillä on hyvä avioliitto. Monta asiaa, jotka vahvistavat tunnettani siitä, että me haluamme tähän lapsen.

Viime aikoina olen katsellut taas "uusin" silmin äitejä ja isiä lastensa kanssa. Muutama päivä sitten näin isän, joka työnsi vaunuja ja vaunujen vierellä käveli tyttönen. Isä ja lapset. Voi kunpa saisin joskus nähdä oman mieheni työntävän lastenvaunuja. Lasten nauru, ilo, kirkkaat silmät. Täydellinen viattomuus ja luottamus. Tahdon kokea sen. Tahdon.

Eilen työkaverini kysyi, olenko raskaana. Enpä ole.

Ylihuomenna on se lääkäri. Toivon, että saisin sanottua tarpeeksi painokkaasti, että minun on päästävä selvyyteen tästä, mikä minulla on. Voi kun saisin sen lähetteen tähystykseen.

Kärsivällisyyttä oppimassa

Kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta huomaan, että tämä aika on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Lapsitoiveen alussa en olisi voinut kuvitella, että nyt, kahden ja puolen vuoden päästä olemme edelleen tässä tilanteessa. En olisi millään voinut uskoa sellaista. Ja nyt tämä on meidän elämämme tällä hetkellä. Tulevaisuutta ajatellessa en enää ajattele, että sitten jos meillä on lapsi vaan ajattelen, että tulevaisuus tuo tullessaan varmasti monenlaisia asioita, iloisia sekä ikäviä, mutta jokatapauksessa minulla on elämä. Täydellinen elämä, jolla on tarkoitus. Minulla on oma paikkani.

Eilen esimieheni sanoi minulle, että hän on toivonut minun saavan vakituisen paikan, koska hänen mielestään sovin työyhteisöömme ja minulla on siinä oma paikkani tasoittavana tekijänä. Se tuntui aika uskomattoman hienolta kuulla. Juuri työkaverit ja heiltä saamani tuki ovat se syy, miksi olen halunnut olla tuossa työpaikassa monista raskaista asioista huolimatta. Tuntuu hyvältä kuulla, että minulle on ainakin siellä oma paikka.

Eräs toinenkin hieno kommentti työhön liittyen on saanut itsetuntoani vahvistumaan. Eräänä päivänä eräs työkaverini totesi eräästä toisesta työkaverista, joka äskettäin palasi äitiyslomalta, että on huomannut tässä ihmisessä muutosta hyvään suuntaan äitiyden myötä. Että äitiys ja kotona oleminen ovat jollakin lailla tehneet hänestä enemmän "ihmisen", eikä vain toisten virheisiin tuijottavan täydellisyyteen pyrkijän, jolle työ on jokin pätemisen paikka. Istuin häntä vastapäätä, kaikki muut huoneessa olijat olivat myös äitejä. Hetkisen ehdin tuntea epämiellyttävää oloa, kunnes työkaverini katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta ei, sinulla ei ole tarvetta muuttua toisenlaiseksi, olet juuri sellainen kuin sinun kuuluukin olla, ilman lastakin". Se tuntui tosi hyvältä, hän huomioi minut ja katsoi suoraan silmiin tämän sanoessaan. Tuntuipa hyvältä jatkaa töitä sinäkin päivänä. Minulla on paikka siinä yhteisössä.

Vatsakipua ja vihlontaa on ollut taas tänään, kierron puoliväli on ohitettu. Tuntuu kuin minussa olisi jonkinlainen tulehdustila päällä. Kurkku on tosin ollut kipeä, että voihan tämä olla jotain flunssaakin, koko ajan on sellainen olo niin kuin olisi kuumetta, mutta kun mittailen, ei ole kuitenkaan. Toivon vain, että pian tulevan lääkärikäynnin myötä saisin selvyyttä tähän epämääräiseen sairasteluun, erityisesti siis noihin vatsakipuihin. Ne kyllä vaikeuttavat elämääni jo aika tavalla. Kärsivällisyyttä tähänkin tarvitaan.

Tulevaisuus? Mitä tästä kaikesta vielä seuraa?

Hieman helpommin menneen kesän jälkeen ahdistus on purkautunut näköjään pahemmin kuin osasin arvatakaan. En olisi enää halunnut palata näihin tunnelmiin. Huomaan, että lapsettomuuden käsitteleminen on hyvin vaikeaa. Tavallaan kun ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää, tästä ei tunnu olevan ulospääsyä. Vaikka sanon, etten enää edes toivo raskautta, niin kauan kuin elimistöni edes jollakin lailla osoittaa olevansa elossa ja tiedän, että se jollakin lailla toimii, toivon kuitenkin, alitajuisesti. Huomaan, että tästä on vaikempi päästä eteen päin kuin läheisten kuolemasta.

Olin välillä juomatta kahvia, tai ainakin vähensin sitä reippaasti, josko silloin tulisin raskaaksi. En tullut. Nyt juon taas kahvia.

En tehnyt pariin vuoteen yövuoroja, jotta elimistöni hormonitoiminta ei ainakaan sillä sekoittuisi. En tullut raskaaksi. Nyt olen jälleen palaamassa kolmivuorotyöhön, ehkä pienillä kevennyksillä, mutta olen siis luvannut tehdä myös yövuoroja.

Raskausvitamiineja ja vehnänalkioöljyä käytän vielä. En usko, että niistä on apua raskautumiseeni, mutta jospa ne virkistäisivät oloani muuten. Greipppimehun ja mitäkaikkea niitä oli, olen jo unohtanut.

Eniten minua vaivaa se, että lapsettomuudesta kärsiminen rajoittaa elämääni. En enää halua tavata ihmisiä samalla tapaa kuin aiemmin halusin. Kaikkialla kysytään, mitä kuuluu. En osaa oikein vastata siihen, sillä en haluaisi sanoa ihan hyvää, mutta en myöskään koe voivani kertoa totuutta. Useimmiten tunnen, ettei minun elämässäni ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa kenellekään. Useimmiten myös tunnen, ettei minua kiinnosta kuulla toisten yövalvomisista ja vaipanvaihdoista. Enkä todellakaan kestä kuulla uutisia mahdollisista uusista raskauksista. Se on kai pahin sosiaalisuuttani rajoittava tekijä tällä hetkellä.

Näen nykyään lähes joka yö unia, joissa huomaan jonkun ystäväni olevan raskaana tai hän kertoo minulle tällaisen uutisen. Ahdistaa ihan hirveästi.

Ainoa paikka, missä olen saanut viime aikoina kokea hyvää oloa, on ollut kirkko. Siis oman kodin ulkopuolella. Kirkossa minulta ei vaadita mitään. Siellä saan kuulla, että kaikkine puutteineni ja sairauksineni olen silti rakas, ja että elämälläni on kuitenkin tarkoitus. Sitä mietinkin välillä, että mikä nyt sitten on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea?

Mustia ajatuksia

Mieli on tosi apea. Olen ollut vasta hetken aikaa takaisin töissä, mutta jo nyt olen palannut niihin samoihin ajatuksiin, joiden takia olen halunnut päästä uuteen ammattiin. Tämä toinen ammatti, jonka opiskelin välillä, ei vain ole kovin työllistävä, joten joudun tekemään edelleen entistä työtäni. Asiat ovat muuttuneet ainoastaan huonompaan suuntaan sinä aikana, kun olen ollut poissa näistä töistä. Ylhäältä sanellaan kaiken maailman säädöksiä, sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole ilmeisesti koskaan edes käyneet kyseisessä työyksikössä.

Ruusuiset kuvitelmani siitä, että ehkä olisin nyt levännyt ja innostumiseni työssä olemisesta kantaisi, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Mikään ei muutu paremmaksi, jos jatkan tuolla, minun on vain opittava sietämään. Toinen vaihtoehto on, että lähden. Pelastaisiko se minut? Epäilen vahvasti, että tuo työ saa minut masentumaan. Välillä tuntuu, että millään ei ole mitään merkitystä.

Eilen illalla itkin. Vatsakipua ja näitä työasioita. Välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään toivoa paremmasta. Jotenkin tuntuu, että olen joutunut nöyrtymään tämän kaiken edessä. Nuoruuden haaveissa minulla oli tähän ikään mennessä vakituinen työpaikka, jossa olen tyytyväinen, ja perhe. Aviomies minulla onkin, onneksi. Mutta miksi, voi miksi tässä piti käydä näin? Miksi meidän elämään tuli tällaiset vaikeudet? Miksi, miksi, miksi?

Meneekö se niin kuin äitinikin on minulle joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Että olen vahva kestämään tämänkin. Entä jos en vaan enää jaksa.

Hiljainen päivä

Minulla on tänään vapaapäivä. Jouluna sain opintoni valmiiksi ja nyt olen aloittanut jälleen töissä, sijaisena työpaikassa, jossa olen ollut aiemminkin. Tuntui ihan hyvältä mennä töihin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on joku tehtävä tässä elämässä.

Opiskelun päättymispäivän aamuna itkin. Itkin sitä, että opiskelujen aikana olin ollut varma, että ne keskeytyvät jäädessäni äitiyslomalle. Mietin välillä ankarasti, että saanko opintoja enää tehtyäkään loppuun saakka, jos vaikka muutamme toiselle paikkakunnalle, eikä siellä välttämättä ole samantapaista opintolinjaa. No jaa, olivat ihan turhia mietintöjä. Opiskelujen päättyessä en ole edes raskaana.

Olen iloinen, että valmistuin. Olen saanut jotain konkreettista valmiiksi.

Vähitellen olen alkanut valmistautua tässä vauvatoiveasiassa jälleen uuteen aikarajaan. Hetken päästä olemme toivoneet lasta kaksi vuotta. Siis oikeasti kaksi vuotta. Se tuntuu kyllä kovin pitkältä ajalta. Ajatukset ovat jotenkin ristiriitaiset, olen hiljalleen luopumassa luonnollisen raskautumisen toiveesta, mutta en todellakaan osaa nähdä meitä hedelmöityshoidoissa. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minun on sopeuduttava elämään ilman omia biologisia lapsia. Millaiselta tämä ajatus minusta tuntuu? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kaikista näistä ahdistavista pohdinnoista huolimatta haluamme nyt selvittää, onko minussa sitten jotakin todella vialla. Miehen siemennestenäytteen tulos oli hyvä. Onhan se toki positiivista. Olen varannut ajan gynekologille ja meillä on terveyskeskukseen varattuna aika lapsettomuustutkimuksiin lähetteen saamista varten.

Naimisiin mennessämme olimme keskustelleet mieheni kanssa, että haluaisimme elää jonkin aikaa kaksistaan ennen lasten saamista. Halusimme katsella tätä elämää, toisiamme ja kaikkea mahdollista ihan vain kahdestaan. En kadu sitä lainkaan. Olen äärettömän onnellinen meidän yhdessäolohetkistämme. Tämä on ollut hieno seikkailu tähän saakka, ja toivon, että näistä ikävämmistä vastoinkäymisistä vahvistumme entisestään ja saamme uutta tuulta purjeisiimme. Tämä elämä on meidän elämämme, täydellinen elämä kaikkine iloineen ja myös näine suruineen. 

Ai niin, emme saaneet sitä asuntoa, josta viimeksi kertoilin. Olisimme kyllä halunneet sen ja harmitti kovasti. Meitä varten täytyy olla sitten jokin toinen. Meidän oma koti.

Valvottuja öitä

Olen niin stressaantunut päättötyön valmiiksi saamisesta ja tästä elämästä. Heräilen öisin ja siinäpä sitä tulee valvoessa mietittyä yhtä sun toista. Vaikka olenkin jo tavallaan menettänyt uskoni siihen, että joskus tulisin raskaaksi, luulin jälleen kerran vahvasti sitä olevani, kun kierto oli taas yhden päivän pidempi kuin edellinen. Varmaan johtuu ihan tuosta stressistä, että elimistö menee sekaisin tältäkin osin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt ostamaan testiä.

Eräänä yönä mietiskelin, hieman jo paniikinomaisesti, että entä jos oikeasti meille ei koskaan tule lasta. Ei siis ikinä, koskaan. Ja se ajatus tuntui musertavalta. Mitä tässä elämässä sitten on mieltä? Seurata vain vierestä kun toiset ihmiset elävät elämäänsä. Olenko seuraavat kolmekymmentä vuotta töissä, töissä, töissä ja aina vaan töissä. Eikä mitään muuta koskaan tule. Ei ikinä, ei koskaan. Ahdistavaa. Voinhan tietysti aloittaa taas jossain vaiheessa uudet opinnot, joista tuskin on kuitenkaan kenellekään mitään hyötyä.

Oman kodin kyllä edelleen haluan. Siihen meillä on mahdollisuudet, ja ajatus omasta kodista tuntuu niin hyvältä. Paikka, jossa saan nauraa ja itkeä, elää omaa elämääni. Paikka, jonne saan kutsua ystäviä.Onneksi kaikki unelmat eivät ole vielä haalistuneet. Ja ehkä saan vielä huomata, että tulee uusiakin haaveita, toisenlaisia.


PS. Mies toi suklaata, olen hänen mielestään tehnyt niin ahkerasti päättötyötä. <3 

Väsymystä ilmassa

Viime päivät ja viikot ovat olleet melko kiireisiä ja tunnen olevani tällä hetkellä hyvin väsynyt. Elämässä on meneillään niin monia suuria asioita, ja kaikista niistä selviytyminen yhtä aikaa tuntuu raskaalta. Opiskeluissa on meneillään päättötyön tekeminen. Siinäkin tunnen riittämättömyyttä, koska en ole saanut tiettyjä asioita ajoissa hoidettua. Kaikki on vain itsestä kiinni. Jouluun mennessä päättötyö täytyy kuitenkin saattaa valmiiksi.

Opiskelujen päättyminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että minun on pian palattava työelämään. Sekin ahdistaa, kun en tiedä, missä ja mitä haluaisin oikeasti tehdä. Toisaalta tuntuu kuitenkin hyvältä, että alustavasti minulla olisi mahdollisuuksia päästä puolen vuoden määräaikaiseen työhön jo tuttuun paikkaan. Se on mielestäni järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa. Työssäolo kun on ehtona sille, että saisimme asuntolainan. Omaan kotiin muuttaminen on meille tässä vaiheessa hyvin tärkeältä tuntuva asia. Asuntolaina tietenkin on iso asia, mutta uskon, että me siitä tulemme selviämään.

Huokaus. Mitä ajattelen lapsettomuudesta tällä hetkellä? Kiireinen elämäntilanne auttaa sillä tavoin, ettei tätä asiaa ole ehtinyt juurikaan ajatella. Ei siis ole ehtinyt myöskään surra. Tavattiin jokin aika sitten ystäväperhettä, ja heidän kanssaan juttelimme tästä aiheesta. Ehkä kaksi lohduttavinta ja minulle voimaa antavinta kommenttia ovat olleet nämä:

"Vaikka toinen saisi kymmenen lasta, se ei vähennä minun arvoani tässä maailmassa yhtään." (Tilanteessa, jossa tunsin oman elämäni tyhjäksi ja epäonnistuneeksi, kun läheinen ihminen tuli raskaaksi ja on nyt jo saanutkin lapsen.)

"Ei tarvitse olla kiitollinen tai väkisin yrittää tuntea kiitollisuutta, jos ei siltä tunnu." (Kun selitin, että haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut, mutta joskus se tuntuu vaikealta.)

Elämä kulkee eteen päin ja katsoessani peiliin huomaan vanhentuneeni. Jotenkin tuntuu, että viimeisen vuoden aikana suru ja huoli ovat kovasti vanhentaneet minua. Pitäisi nauraa enemmän, useammin.