Elämän suuria ja pieniä asioita

Viime aikoina elämässä on tapahtunut asioita, jotka ovat herättäneet monenlaisia tunteita. Raskaus onneksi etenee rauhallisesti (tai siis hurjaa vauhtia) omalla painollaan. Jo kovin pian uusi vauva on täällä kanssamme.

Mutta ne muut asiat. Eräs ystävyyssuhde, joka on ollut minulle todella tärkeä, on tällä hetkellä, voisiko sanoa, että katkolla. Taustalla meillä kaikilla on lapsettomuuden tuskaa ja nyt monet menneisyyden asiat ovat jollakin lailla tulleet uudella tapaa esiin. Olen kovin surullinen, jos asiat eivät jatkossa tunteiden rauhoituttua palaudu sille asteelle, että meillä voisi olla luottamuksellinen ystävyyssuhde. Tällä hetkellä olen itse melko toivottomassa tilanteessa, koska en osaa löytää keinoa päästä ystävääni lähelle. Kaikki tuntuu liian vaikealta. Oma raskaudentila ja siihen liittyvät hormonien aiheuttamat tunnemyllerrykset eivät todellakaan auta asiaa.

Toinen iso asia, jota tässä pohdiskelemme, on uusi koti. Asuntomme alkaa olla hieman pieni ja epäkäytännöllinenkin, ja toivoisimme pääsevämme uuteen kotiin. Mitä pikemmin sen parempi. Nämä ovat vaan niin kovin suuria asioita pähkäiltäviksi.

Villasukat suoraan sydämeen

Sain ystävänpäivälahjaksi rakkaalta työkaveriltani itsetehdyt villasukat. Hän tietää tästä meidän taistelustamme. Hän kertoi ajatelleensa heti mallin nähtyään, että haluaa tehdä minulle sellaiset sukat. Sukan varressa on sellaista ketjukuviota. Ne ketjut yhdistyvät toisiinsa ohuilla langoilla ja jotenkin sukkia katsoessani ajattelen, että me kaikki lapsettomuuden kanssa taistelevat olemme samassa ketjussa, erillisinä jokainen omien elämänkulkujemme kanssa, mutta kuitenkin yhdessä, jotenkin yhdistettyinä. Ja samalla, meillä on jonkinlainen turvaverkko, toisissamme. Emme ole yksin vaikka useimmiten melko hiljaisina tätä taakkaa kannamme.

Saadessani tuon lahjan joka lämmittää jalkojani, huomaan myös sydämeni lämmenneen.

Läheisten ihmisten tuki

Viime päivinä olen ollut yksin kotona, sairaslomalla toipumassa laparoskopiasta. Jo ensimmäisenä arkipäivänä aloin toivoa, että viikko menisi nopeasti ja pääsisin pian töihin. Ajattelemaan muita asioita. Fyysinen olo on hyvä, mutta henkisesti olen aika rikki.

Muutamalle ystävälle ja äidilleni olen kertonut saamastani tiedosta. Mieheni haluaisi, että nyt kertoisimme myös hänen vanhemmilleen, missä mennään. Ymmärrän, että mieheni haluaa kertoa heille, mutta minulle se on aika rankka paikka, koska "vika" on löytynyt minusta. Minun sairauteni vuoksi emme voi tulla luonnollisella tavalla raskaaksi. Ja voi olla, että emme koskaan tule saamaan biologista lasta, koska saattaa olla, ettemme lähde yrittämään hoitoja. Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että enhän minä tahallani ole tätä tehnyt, ettei raskautuminen onnistu, että se nyt vain on niin, mutta silti minä koen sen syvästi omana tuskanani.

Olen saanut elämässäni jo lapsena tutustua pariskuntaan, kenellä ei ollut lapsia. He tulivat meidän elämäämme sen vaikean menetyksemme myötä, ja ovat pysyneet elämässäni tähän saakka. Eilen sain vahvasti kokea tukea häneltä, joka on jo päässyt lapsettomuuden pahimmasta tuskasta yli. Tuntui rohkaisevalta, vaikkakin toki surulliselta, tästäkin voi päästä yli ja elämä voi jatkua. Erilaisena kuin on aiemmin ajatellut, mutta silti oikeana ja minulle täydellisenä elämänä. Rohkeutta vain, sydämeni, kyllä elämä vielä kannattaa.

Vierailulla vauvaperheessä

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Tuli pakottava tarve tulla jakamaan tänne sanat, joita en olisi koskaan halunnut kuulla!

Olimme vierailulla ystäväpariskunnan luona, heillä on muutaman kuukauden ikäinen vauva. Toivoin koko ajan, että meidän lapsiasioistamme ei tulisi mitään keskustelua. Mutta eikös vaan kun siinä sitten katseltiin heidän vauvaansa niin esittivät meille kysymyksen: "Kuinkas teidän lapsisuunnitelmat?" Olin ihan hiljaa, mieheni vastasi sitten, että onhan tässä jo parisen vuotta toivottu, mutta ei ole vastausta kuulunut. Sitten he sanoivat, että "teettäähän se vauva paljon työtä, mutta eivät ole katuneet"! No onpa hienoa, jos nyt vielä olisivatkin sanoneet, että kaduttaa kun ovat saaneet! Ja vielä, alkavat kysyä, olemmeko käyneet tutkimuksissa ja mitä mieltä olemme hoitoihin menosta.. Olisi varmaan pitänyt siinä vaiheessa sanoa, että me lähdetään nyt tai ainakin, että ei haluta nyt keskustella tästä aiheesta, koska olimme lähteneet viettämään ILOISTA KESÄPÄIVÄÄ ilman huolia ja murheita! Mutta ei siis päättynyt hyvissä merkeissä se päivä. Joo, no sanoin, että lapsettomuuteemme ei ole syytä löytynyt, mutta emme ehkä ole hoitoihin hakeutumassa. No sitten iski viimeinen pommi. Vaimo sanoi, että "niin no se nyt riippuu tietysti siitä, KUINKA PALJON SITÄ LASTA SITTEN HALUAA"!!!! Nyt tekisi mieli kirota. Ihminen, jonka ei ole tarvinnut kohdata niitä ajatuksia, että raskaus ei ehkä koskaan ala, ei tiedä tästä mitään, eikä voi koskaan täysin ymmärtää. Ei voi koskaan sanoa toiselle, että toinen ei halua lasta tarpeeksi, päätti hän sitten hoitojenkin suhteen mitä tahansa. Itse toivoisin, että meille sanottaisiin, että toivotaan ja uskotaan, että elämässä tapahtuu hyviä asioita, tässä asiassa ja muissa. Kukaan ei voi meille varmuudella luvata, että saisimme lapsen. Tyhjiä lupauksia en tahdo kuulla.

En tiedä, kuinka suhtaudun näihin ihmisiin jatkossa. 

Valvottuja öitä

Olen niin stressaantunut päättötyön valmiiksi saamisesta ja tästä elämästä. Heräilen öisin ja siinäpä sitä tulee valvoessa mietittyä yhtä sun toista. Vaikka olenkin jo tavallaan menettänyt uskoni siihen, että joskus tulisin raskaaksi, luulin jälleen kerran vahvasti sitä olevani, kun kierto oli taas yhden päivän pidempi kuin edellinen. Varmaan johtuu ihan tuosta stressistä, että elimistö menee sekaisin tältäkin osin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt ostamaan testiä.

Eräänä yönä mietiskelin, hieman jo paniikinomaisesti, että entä jos oikeasti meille ei koskaan tule lasta. Ei siis ikinä, koskaan. Ja se ajatus tuntui musertavalta. Mitä tässä elämässä sitten on mieltä? Seurata vain vierestä kun toiset ihmiset elävät elämäänsä. Olenko seuraavat kolmekymmentä vuotta töissä, töissä, töissä ja aina vaan töissä. Eikä mitään muuta koskaan tule. Ei ikinä, ei koskaan. Ahdistavaa. Voinhan tietysti aloittaa taas jossain vaiheessa uudet opinnot, joista tuskin on kuitenkaan kenellekään mitään hyötyä.

Oman kodin kyllä edelleen haluan. Siihen meillä on mahdollisuudet, ja ajatus omasta kodista tuntuu niin hyvältä. Paikka, jossa saan nauraa ja itkeä, elää omaa elämääni. Paikka, jonne saan kutsua ystäviä.Onneksi kaikki unelmat eivät ole vielä haalistuneet. Ja ehkä saan vielä huomata, että tulee uusiakin haaveita, toisenlaisia.


PS. Mies toi suklaata, olen hänen mielestään tehnyt niin ahkerasti päättötyötä. <3 

Sekavia unia ja rytmihäiriöitä

Viime yönä näin ahdistavia unia. Eräässä unessa, jonka muistan, olin jossakin uudessa työpaikassa aamuvuorossa, enkä ymmärtänyt yhtään, mitä minun kuuluisi siellä tehdä. Kuljeskelin vain ympäriinsä ja tunsin olevani surkea työntekijä. Toisessa unessa tapasin erästä meidän ystäväpariskuntaamme. Keskustelimme heidän kanssaan lapsettomuudestamme, ja he olivat kovin ymmärtäväisiä ja lohduttivat meitä surussamme. Sitten havaitsinkin, että pariskunnan vaimohan on raskaana. Hän istui levollisena tuolissa minua vastapäätä ja silitteli vatsaansa. Tunsin yhtäkkiä vain suurta kateutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Oikeassa elämässä tiedän, että heille on todella tulossa vauva.

Nyt illan mittaan on ollut muutaman kerran rytmihäiriötuntemuksia. Varmaan liiallisesta kahvin juomisesta ja stressistä. Toivottavasti saisin nukkua ensi yön rauhaisasti.

Pelottaa

Perjantaina näemme luultavasti läheistä perhettä, jolla on pieni vauva. Olen jo nyt aivan peloissani ja jännittynyt, sillä jälleen kerran tiedän, että juuri lähipäivät tulevat olemaan minulle vaikeita. Tuntuu joskus jopa huvittavalta, että nämä perhetapaamiset osuvat aina juuri niille hetkille ja päiville, kun itselle on  käynyt selväksi, että tälläkään kertaa en ole tullut raskaaksi. Yritä siinä sitten olla kiinnostunut ja iloinen toisten jälkikasvun kehittymisestä.

Eilen pidin pientä kummityttöä sylissäni, ihan vain lyhyen hetken. Se tuntui hyvältä, sylissä pitäminen. Häntä katsellessani huomasin myös, kuinka onnellinen olen hänestä ja tunnen häntä kohtaan paljon lämpöä ja rakkautta. Samoin kuin isompia kummilapsiani kohtaan. Silti tunnen olevani ulkopuolinen lapsiperheiden maailmassa. Minulla ei ole juteltavaa, ei mielipiteitä niissä keskusteluissa, joita äidit keskenään käyvät. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Siksi on useimmiten helpointa pysyä poissa, omissa oloissaan.

Pelkään, etten koskaan pääse tästä yli. 

Väsymystä ilmassa

Viime päivät ja viikot ovat olleet melko kiireisiä ja tunnen olevani tällä hetkellä hyvin väsynyt. Elämässä on meneillään niin monia suuria asioita, ja kaikista niistä selviytyminen yhtä aikaa tuntuu raskaalta. Opiskeluissa on meneillään päättötyön tekeminen. Siinäkin tunnen riittämättömyyttä, koska en ole saanut tiettyjä asioita ajoissa hoidettua. Kaikki on vain itsestä kiinni. Jouluun mennessä päättötyö täytyy kuitenkin saattaa valmiiksi.

Opiskelujen päättyminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että minun on pian palattava työelämään. Sekin ahdistaa, kun en tiedä, missä ja mitä haluaisin oikeasti tehdä. Toisaalta tuntuu kuitenkin hyvältä, että alustavasti minulla olisi mahdollisuuksia päästä puolen vuoden määräaikaiseen työhön jo tuttuun paikkaan. Se on mielestäni järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa. Työssäolo kun on ehtona sille, että saisimme asuntolainan. Omaan kotiin muuttaminen on meille tässä vaiheessa hyvin tärkeältä tuntuva asia. Asuntolaina tietenkin on iso asia, mutta uskon, että me siitä tulemme selviämään.

Huokaus. Mitä ajattelen lapsettomuudesta tällä hetkellä? Kiireinen elämäntilanne auttaa sillä tavoin, ettei tätä asiaa ole ehtinyt juurikaan ajatella. Ei siis ole ehtinyt myöskään surra. Tavattiin jokin aika sitten ystäväperhettä, ja heidän kanssaan juttelimme tästä aiheesta. Ehkä kaksi lohduttavinta ja minulle voimaa antavinta kommenttia ovat olleet nämä:

"Vaikka toinen saisi kymmenen lasta, se ei vähennä minun arvoani tässä maailmassa yhtään." (Tilanteessa, jossa tunsin oman elämäni tyhjäksi ja epäonnistuneeksi, kun läheinen ihminen tuli raskaaksi ja on nyt jo saanutkin lapsen.)

"Ei tarvitse olla kiitollinen tai väkisin yrittää tuntea kiitollisuutta, jos ei siltä tunnu." (Kun selitin, että haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut, mutta joskus se tuntuu vaikealta.)

Elämä kulkee eteen päin ja katsoessani peiliin huomaan vanhentuneeni. Jotenkin tuntuu, että viimeisen vuoden aikana suru ja huoli ovat kovasti vanhentaneet minua. Pitäisi nauraa enemmän, useammin.

Meidän elämä ja toisten elämä

On taas vaikeampi hetki. Tapasimme eilen miehen ystävän ja kysyessäni häneltä kuulumisia, olin jo jollakin tavalla varautunut kuulemaan tiettyjä uutisia. Ovathan nämä uutiset niin yleisiä tietyn ikäisten ihmisten ollessa kyseessä. Siitä huolimatta tuntui vaikealta kuulla, että hänen vaimonsa saatua vakituisen työpaikan, heille on nyt sitten myös tulossa vauva. Minä hymyilin ja onnittelin, vaikka jalat tahtoivat mennä alta ja osa minusta halusi juosta jonnekin kauas pois.

Tahtoisin pois jonnekin, missä voisin elää vain omaa elämääni. Hetken ajan olin jopa aikeissa sanoa miehen ystävälle, että niinhän meilläkin voisi olla, mutta sitä vastoin olemmekin juuri käyneet lääkärissä, jotta saisimme tietää, onko meissä jotain vikaa, ettei vauvaa ole kuulunut. Sain kuitenkin hillittyä itseni. Hyvähän se on, että joillekin asiat käyvät parhain päin, omien suunnitelmien mukaan. Enkä minä tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Eihän se heidän syytään ole, ettemme me ole saaneet (ainakaan vielä) kokea tuota iloa.

Ajatukset tuntuvat niin ristiriitaisilta. Juuri hetki sitten olin saanut itseni ajattelemaan, kuinka onnellinen olen kun elämme kahdestaan. Ja että voisimme elää näin onnellisena vaikka koko elämämme. Se ajatus tuntui ihanalta ja vapaalta. Sitten eilen tuli tämä tapaaminen, joka romutti jälleen kerran jo mielestäni niin hyvin rakentamani perustukset meidän ikiomalle elämälle.

Tosiaan, eilen sain myös huomata, että tämäkään kierto ei päättynyt positiivisesti. Sopivasti tällaisena iloisen uutisen päivänä. Valitettavasti vain se iloinen uutinen ei tullut meiltä.

Pitäisiköhän vain eristäytyä jonnekin?