Se on diagnoosi, jonka eilisessä laparoskopiassa sitten sain. Operaatioajan piti alunperin olla vasta helmikuussa mutta nyt se aikaistuikin, ja kai se on hyvä niin. Endometrioosia siis löytyi erinäisistä paikoista ja se saatiin tällä erää poistettua. Se oli se hyvä uutinen. Mutta sitten se toinen asia, jonka sain samalla tietää. Odotukseni eiliselle olivat suuret, sillä ajattelin, että endometrioosin poiston jälkeen voimme aloittaa alusta ja ehkä minulla olisi mahdollisuus nyt raskautuakin. Se, mitä sain lääkäriltä kuulla, muutti kaikki aiemmat kuvitelmat. Lääkäri kertoi, että molemmat munanjohtimeni ovat luultavasti täynnä endometrioosin aiheuttamia kiinnikkeitä, koska niitä huuhdottaessa käytännössä mitään ei mennyt läpi. Lääkärin tätä kertoessa kyyneleet alkoivat tulla silmiini ja muistan vain kysyneeni, että "siis molemmat"? Ja hän katsoi minua suoraan silmiin ja vastasi kyllä. Meillä ei siis ole mahdollisuutta raskautua luonnollisesti. Paitsi jos tapahtuu ihme.
On hyvä, että olemme saaneet nyt selville syyn lapsettomuuteemme, mutta tieto tuntuu äärettömän raskaalta. Minussa on sellainen vika, joka estää meidän tulemista vanhemmiksi luonnollisella tavalla. Se satuttaa minua suunnattomasti. Kuultuani tämän ja lääkärin poistuttua, aloin itkeä. Hoitajat olivat juuri auttamassa viereistä potilasta liikkeelle ja heistä toinen, ihana opiskelija, huomasi silloin kyyneleeni. Hän tuli sänkyni viereeni ja silitti minua hellästi kädestä. Hän sanoi, että itke vain, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse esittää vahvaa, jos ei sitä nyt ole. Hän oli vierelläni ja kuunteli, kun kerroin hänelle saamani tiedon. Hän lohdutti minua olemassaolollaan. Tuntui hyvältä ja kohdatulta. Hän oli hoitajanani loppuillan ja minulle jäi hänestä oikein lämmin tunne. Olin kiitollinen, että hän oli siinä sillä hetkellä, kun lohtua tarvitsin. Ja tästä eteen päin tarvitsen edelleen. Nyt matka on vasta alkanut. Lähdemmekö hoitoihin nyt, vai odotammeko vieläkin sitä ihmettä? Jälkitarkastuksessa lapsettomuuspoliklinikalla keskustelemme näistä aiheista, ja siihen mennessä olisi tehtävä jonkinlaista päätöstä. Toisaalta tällä hetkellä pelkoni siitä, että soluissamme on jotain vikaa, jos ne eivät hedelmöity, poistui. Solumme eivät ole koskaan voineet edes kohdata. Tietenkin voihan soluistakin vielä häiriöitä löytyä, mutta tällä hetkellä emme sitä voi tietää. Jollain tapaa voisin olla valmiskin, kaikista aiemmista ajatuksista huolimatta, lähtemään kokeilemaan hoitoja. Ehkä. Suuri ehkä.
Ikäviä uutisia, joiden sulatteleminen varmasti vaatii aikansa. Toisaalta taas jos hoitoihin päätätte lähteä, onnistumisen mahdollisuus on todennäköisesti ihan hyvä. Teillä on kuitenkin ollut selvä mekaaninen este raskaaksitulolle ja ivf hoidolla se voidaan ohittaa. Endometrioosin ollessa kyseessä hoidot kai kannattaisi aloittaa aika pian operaation jälkeen, mutta ymmärrä senkin että hoitoihin lähteminen ei aina ole ihan niin yksinkertaista. Meillä on lapsettomuuden taustalla munatorviperäinen syy, ja meille oli ihan selvä että hoitoihin mennään jos lasta ei tietyssä ajassa kuulu. Yllättävän ahdistavalta se ensikäynti silti tuntui.. Itse olen aika pessimisti ja pelkään miten kestän mahdollisen epäonnistumisen jos kaikesta rahallisesta ja ajallisesta panostamisesta ja ennenkaikkea henkisesti raskaasta prosessista huolimatta ei toivottua tulosta tule. Uskon että kuitenkin katuisin jos ei edes yritetäisi, joten kohti ensimmäistä ivf hoitoa nyt mennään.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi. Olin aiemmin täysin varma, että inseminaatio olisi ainoa hoito, johon voisimme ehkä lähteä. Että sen pidemmälle emme jaksaisi hoitoja läpi kulkea. Ja nythän tämä tieto vei pohjan siltä. Ivf on varmastikin se, mitä meille tullaan ehdottamaan, ja totta sekin, että siihen olisi hyvä lähteä nyt, kun endometrioosi on vähimmillään/poistettu. Onnistumiset on ilmeisesti aika hyviä, jos tämä on siis ainoa syy lapsettomuuteemme, niin kuin nyt toivottavasti sentään on. Mutta pelottaa hurjasti, ja niin monia ajatuksia on päässä. Olen aika sekaisin kaikesta.
Poista