Läheisten ihmisten tuki

Viime päivinä olen ollut yksin kotona, sairaslomalla toipumassa laparoskopiasta. Jo ensimmäisenä arkipäivänä aloin toivoa, että viikko menisi nopeasti ja pääsisin pian töihin. Ajattelemaan muita asioita. Fyysinen olo on hyvä, mutta henkisesti olen aika rikki.

Muutamalle ystävälle ja äidilleni olen kertonut saamastani tiedosta. Mieheni haluaisi, että nyt kertoisimme myös hänen vanhemmilleen, missä mennään. Ymmärrän, että mieheni haluaa kertoa heille, mutta minulle se on aika rankka paikka, koska "vika" on löytynyt minusta. Minun sairauteni vuoksi emme voi tulla luonnollisella tavalla raskaaksi. Ja voi olla, että emme koskaan tule saamaan biologista lasta, koska saattaa olla, ettemme lähde yrittämään hoitoja. Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että enhän minä tahallani ole tätä tehnyt, ettei raskautuminen onnistu, että se nyt vain on niin, mutta silti minä koen sen syvästi omana tuskanani.

Olen saanut elämässäni jo lapsena tutustua pariskuntaan, kenellä ei ollut lapsia. He tulivat meidän elämäämme sen vaikean menetyksemme myötä, ja ovat pysyneet elämässäni tähän saakka. Eilen sain vahvasti kokea tukea häneltä, joka on jo päässyt lapsettomuuden pahimmasta tuskasta yli. Tuntui rohkaisevalta, vaikkakin toki surulliselta, tästäkin voi päästä yli ja elämä voi jatkua. Erilaisena kuin on aiemmin ajatellut, mutta silti oikeana ja minulle täydellisenä elämänä. Rohkeutta vain, sydämeni, kyllä elämä vielä kannattaa.