Päässä soi Rod Stewartin "I am Sailing". No enpä tiedä miksi.
Tuntuu kuin olisin yksin aavalla merellä. Eksyksissä. Välillä taas olen yllättävänkin rauhallinen ja nautin pienistä asioista. Miehen läsnäolosta ja hymystä. Olen pystynyt jopa nukkumaan. Olen ehkä nukkunut liikaakin tämän viikon aikana. Pakenenkohan uneen tätä lapsettomuuden tuskaa? Kenties.
Nyt on kulunut viikko leikkauksesta. Elämäni rankimman tiedon kuulemisesta lääkärin huulilta. Näen yhä silmissäni lääkärin katseen ja kuulen sanat korvissani. Muistan kuinka naislääkäri katsoi minua silmiin. Mielestäni hänellä oli lohdullinen katse, vahvan naisen katse. Hänkin oli varmaan elämässään ja työurallaan kohdannut naisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Surua ja iloa. Joinakin hetkinä ajattelen, että tämän kestän, mutta syöpää en kestäisi. En itselläni enkä kenelläkään rakkaallani. Se olisi vielä pelottavampaa kuin tämä. Huomaan ajattelevani ihmeellisiä ajatuksia.
En ole itkenyt viime lauantain jälkeen. Tai en ainakaan muista. Musiikki saa minut itkemään. Antti Tuiskun "Rukous". Häissämme esitetty "Enkelin rukous". En ikinä voinut sinä maailman onnellisimpana päivänä aavistaa tulevaa, tätä yhteistä tuskaa, jota joudumme vielä kantamaan. Silloin oli suuri onni, jonka muuttumista muuksi en voinut millään tietää. Ja hyvä niin. Onhan se onni toki vielä olemassa, ja ehkä jollain tapaa vahvempanakin nyt. Suurella surulla vahvistettuna, tämä sydänten liitto sen kestää. Surunkin kaikkein suurimman. Vielä elämäämme mahtuu paljon iloakin, kunhan tästä aikaa kuluu ja alamme nähdä elämää vielä laajemmin. Kyllä, iloakin me vielä tulemme kokemaan. Siihen on pakko luottaa, vaikka se vaikealta joskus tuntuukin.
Kyllä, meillä on tulevaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti