On kulunut kolme viikkoa laparoskopiasta, aika tuntuu kuitenkin paljon pidemmältä. Ajatukset ovat olleet vaihtelevia, surusta vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Emme tiedä varmasti, mitä aiomme jatkossa tehdä. Enemmän ehkä kallistumme tällä hetkellä sille kannalle, että hoitoihin emme lähde. Jälkitarkastukseen on vielä joitakin viikkoja aikaa. Se on joko päätepiste tai alku. Tai molempia niitä. En tiedä. Tuntuu, etten enää tiedä mistään mitään.
Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella. Olen ahdistunut tulevista tilanteista, joissa joudun kohtaamaan äitejä ja pieniä lapsia. Olen lukkiutunut omaan itseeni, näihin omiin ahdistaviin ajatuksiin. Meiltä on riistetty jotain korvaamatonta. Vauvan hymyn näkeminen polttaa sydämeni karrelle. Minun vauvani ei koskaan hymyile minulle. En tule koskaan näkemään lapseni ensiaskeleita, en koskaan kuule lapseni ensimmäistä sanaa. Kukaan ei koskaan tule kutsumaan minua äidiksi.
Edessä on paljon epävarmuutta. Tarvitsen jostakin toivoa. Toivoa paremmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti