Haikeus sydämessä

Suru minussa muuttaa muotoaan.

Huomasin eräänä päivänä töissä, että suruni ja katkeruuteni on muuttumassa haikeudeksi.

Työpaikallani on jonkin aikaa ollut harjoittelija, nuori nainen, jonka huomasin jonkin aikaa sitten olevan raskaana. Nyt raskaus on jo edennyt niin, että kaikki muutkin ovat huomanneet odotuksen. Eräässä kahvihetkessä juteltiin hänen odotuksestaan ja vauvoista. Siitä, minkä ikäisenä kenenkin mielestä on ollut hyvä saada lapsia. Osa on saanut lapsensa nuorena ja sanoi, että nyt heillä on aikaa tehdä omia juttujaan ja keskittyä itseensä, kun lapset ovat jo isompia. Osa taas on viettänyt nuoruutensa matkustellen ja itseensä keskittyen, ja saa nyt nauttia äitiyden iloista.

Meitä oli siellä paikalla kaksi, kenellä ei ole lapsia. En tiedä, mitä tämä toinen lapseton asiasta ajattelee, olemme suunnilleen samanikäisiä.

Siinä hetkessä itselleni ei tullutkaan kateus tai vihakin, jota joskus olisin saattanut kyseisissä tilanteissa tuntea. Huomasin tuntevani haikeutta. Haikeutta siitä, etten luultavasti tule koskaan kokemaan odotusajan iloa, joka tämänkin odottavan naisen silmistä loistaa. En koskaan saa kokea synnytystä, sitä kipua, joka päättyy kaikkein odotetuimman lahjan saamiseen. En tule koskaan näkemään oman lapseni kasvamista, en näe mieheni piirteitä hänessä tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. En koskaan tule osallistumaan oman lapseni häihin, kuten eräs työkaverini on juuri saanut tehdä. Ne ovat asioita, jotka eivät sisälly minun elämääni. Olin koko elämäni tähän saakka ajatellut niiden kuuluvan elämääni. Teen itsessäni luopumista. Yritän alkaa nähdä elämääni toisella tavalla, erilaisessa valossa. Haluan alkaa löytää elämääni toisenlaisia unelmia. Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, että vaikka lapsettomuus ja jotkin tilanteet äitien seurassa ajoittain minua satuttavatkin, voisin elää täysipainoista elämää omana itsenäni. Haluaisin alkaa arvostaa itseäni jälleen tällaisena kuin olen.

Kyllä vauvojen näkeminen koskettaa minua syvältä. Juuri siksi, etten koskaan tule pitämään sylissäni omaa vauvaani. En pysty tällä hetkellä katsomaan vauvoja, tuska on liian kova. Mutta ehkä jonakin päivänä voin nostaa vauvan syliini ja rutistaa, tietäen, että voin olla tärkeä ihminen toiselle, vaikka en olekaan hänen äitinsä. Enkä ole kenenkään äiti. Minussa ei ole koskaan kasvanut elämää. Ehkä joskus saan vastauksen kysymykseen miksi. Ehkä joskus näen kaiken selkeämmin.