tiistai 21. tammikuuta 2014

Hiljainen päivä

Minulla on tänään vapaapäivä. Jouluna sain opintoni valmiiksi ja nyt olen aloittanut jälleen töissä, sijaisena työpaikassa, jossa olen ollut aiemminkin. Tuntui ihan hyvältä mennä töihin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on joku tehtävä tässä elämässä.

Opiskelun päättymispäivän aamuna itkin. Itkin sitä, että opiskelujen aikana olin ollut varma, että ne keskeytyvät jäädessäni äitiyslomalle. Mietin välillä ankarasti, että saanko opintoja enää tehtyäkään loppuun saakka, jos vaikka muutamme toiselle paikkakunnalle, eikä siellä välttämättä ole samantapaista opintolinjaa. No jaa, olivat ihan turhia mietintöjä. Opiskelujen päättyessä en ole edes raskaana.

Olen iloinen, että valmistuin. Olen saanut jotain konkreettista valmiiksi.

Vähitellen olen alkanut valmistautua tässä vauvatoiveasiassa jälleen uuteen aikarajaan. Hetken päästä olemme toivoneet lasta kaksi vuotta. Siis oikeasti kaksi vuotta. Se tuntuu kyllä kovin pitkältä ajalta. Ajatukset ovat jotenkin ristiriitaiset, olen hiljalleen luopumassa luonnollisen raskautumisen toiveesta, mutta en todellakaan osaa nähdä meitä hedelmöityshoidoissa. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minun on sopeuduttava elämään ilman omia biologisia lapsia. Millaiselta tämä ajatus minusta tuntuu? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kaikista näistä ahdistavista pohdinnoista huolimatta haluamme nyt selvittää, onko minussa sitten jotakin todella vialla. Miehen siemennestenäytteen tulos oli hyvä. Onhan se toki positiivista. Olen varannut ajan gynekologille ja meillä on terveyskeskukseen varattuna aika lapsettomuustutkimuksiin lähetteen saamista varten.

Naimisiin mennessämme olimme keskustelleet mieheni kanssa, että haluaisimme elää jonkin aikaa kaksistaan ennen lasten saamista. Halusimme katsella tätä elämää, toisiamme ja kaikkea mahdollista ihan vain kahdestaan. En kadu sitä lainkaan. Olen äärettömän onnellinen meidän yhdessäolohetkistämme. Tämä on ollut hieno seikkailu tähän saakka, ja toivon, että näistä ikävämmistä vastoinkäymisistä vahvistumme entisestään ja saamme uutta tuulta purjeisiimme. Tämä elämä on meidän elämämme, täydellinen elämä kaikkine iloineen ja myös näine suruineen. 

Ai niin, emme saaneet sitä asuntoa, josta viimeksi kertoilin. Olisimme kyllä halunneet sen ja harmitti kovasti. Meitä varten täytyy olla sitten jokin toinen. Meidän oma koti.

4 kommenttia:

  1. Minustakin oli (ja on edelleen) hankalaa ja surullista tottua ajatukseen, että meille ei taida tulla lasta ilman lääketieteellistä apua. Toisaalta lapsettomuustutkimuksissa ja -hoidoissa on lupa edetä omaan tahtiin. Eikä teidän tarvitse tehdä mitään, mitä te ette halua. Aina on lupa perääntyä tai pitää taukoa.

    Ja hei, onnea valmistumisen johdosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu jotenkin niin epäreilulta, että joudutaan tämänkaltaisten pohdintojen eteen asiassa, joka joillekin onnistuu tuosta noin vaan, eli saavat lapsen ensimmäisestä yrityskierrosta jne... Mutta joo, ei missään ole meille luvattukaan, että elämä olisi aina reilua. Taistelua omien ajatusten kanssa tämä on. Kiitos kommentistasi, tottahan se on, että oman tahdin mukaan mennään hoidoissa. Toivon, että saisimme pian selvyyttä mahdollisiin raskautumistani hidastaviin asioihin. Epätietoisuus on mielestäni vaikeampaa kuin tiedon kanssa eläminen.
      Ja kiitos onnittelusta!

      Poista
    2. Epäreilulta tämä kaikki nimenomaan tuntuu! Mielessä toistuu usein kysymys: miksi juuri me?! Tsemppiä tutkimusprosessiin <3

      Poista
    3. Niinpä.. miksi juuri me.. Kiitos, ja tsemppiä myös sinne <3

      Poista