Mustia ajatuksia

Mieli on tosi apea. Olen ollut vasta hetken aikaa takaisin töissä, mutta jo nyt olen palannut niihin samoihin ajatuksiin, joiden takia olen halunnut päästä uuteen ammattiin. Tämä toinen ammatti, jonka opiskelin välillä, ei vain ole kovin työllistävä, joten joudun tekemään edelleen entistä työtäni. Asiat ovat muuttuneet ainoastaan huonompaan suuntaan sinä aikana, kun olen ollut poissa näistä töistä. Ylhäältä sanellaan kaiken maailman säädöksiä, sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole ilmeisesti koskaan edes käyneet kyseisessä työyksikössä.

Ruusuiset kuvitelmani siitä, että ehkä olisin nyt levännyt ja innostumiseni työssä olemisesta kantaisi, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Mikään ei muutu paremmaksi, jos jatkan tuolla, minun on vain opittava sietämään. Toinen vaihtoehto on, että lähden. Pelastaisiko se minut? Epäilen vahvasti, että tuo työ saa minut masentumaan. Välillä tuntuu, että millään ei ole mitään merkitystä.

Eilen illalla itkin. Vatsakipua ja näitä työasioita. Välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään toivoa paremmasta. Jotenkin tuntuu, että olen joutunut nöyrtymään tämän kaiken edessä. Nuoruuden haaveissa minulla oli tähän ikään mennessä vakituinen työpaikka, jossa olen tyytyväinen, ja perhe. Aviomies minulla onkin, onneksi. Mutta miksi, voi miksi tässä piti käydä näin? Miksi meidän elämään tuli tällaiset vaikeudet? Miksi, miksi, miksi?

Meneekö se niin kuin äitinikin on minulle joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Että olen vahva kestämään tämänkin. Entä jos en vaan enää jaksa.