Elämässäni syksyt ovat olleet minulle haikeita aikoja. Jollakin tavalla koen syksyn olevan menetyksen aikaa. Kesä ja kaikki kauneus katoavat, ja edessä on synkkä ja pimeä aika, jonka päättymistä en osaa nähdä. Mieheni pitää syksystä, sen väreistä ja tuoksuista. Tiedän kyllä, että värit ovat kauniita ja elämän kiertokulkuun kuuluu tämä, että ajoittain jotain kuolee, jotta jälleen keväällä voi uutta nousta esiin. Mutta minulle syksyt ovat tuoneet vain surullisia ajatuksia.
Tänä syksynä en ole ainakaan vielä tuntenut surua. Tuntuu, että nykyään toivonkin ajan vain kuluvan nopeasti. En oikein tiedä miksi. Pikkuhiljaa lähestymme lapsitoiveemme kolmevuotisrajapyykkiä. Muistan, kuinka kuullessani, että eräs ystäväpariskuntamme oli odottanut raskaaksitulemista kolme vuotta, ajatus tuntui minusta kauhistuttavalta. En millään jaksaisi odottaa kolmea vuotta. Ihan vielä meillä ei ole kolmea vuotta takana, mutta pian kuitenkin. Ja huomaan olevani hengissä. Ajoittain paremmilla ja ajoittain huonommilla tuntemuksilla. Mutta hengissä kuitenkin. Jollakin ihmeellisellä voimalla ollaan tännekin saakka rämmitty.
Pidimme tässä vähän aikaa sitten pienet juhlat perheillemme. Mukana olivat minun äitini ja mieheni vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Yritin laittautua juhlaa varten, olin hankkinut uuden mekon ja yritin ehostautuakin kauniiksi. Ja sitten kun olimme jonkin aikaa kahvitelleet tuli mieheni isä keittiöön, ja kyseli mitä minulle kuuluu ja totesi, että "näytät jotenkin väsyneeltä". Kylläpä tuntui hienolta ja mieltäylentävältä kuulla tällainen kommentti, kun kerrankin oli edes yrittänyt näyttää sievältä ja naiselliselta. Tiedän, että minulla on nykyään hirveät silmäpussit. Nukunkohan nykyään liikaakin vai mistä johtunee. En tiedä. Mutta kyllähän minä väsyneeltä näytän ja ei se hyvältä tunnu. Tottakai haluaisin näyttää pirteältä ja onnelliselta. Ehkä vielä joskus saankin itseni kuntoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti