Edelleenkään ei oireita

Tämä raskauden alku on ollut hyvin erilainen kuin ensimmäinen. Alun valtavan turvotuksen hävittyä, (johtuiko sitten hoidoista), tuntemukset kehossa ovat melko olemattomat tällä hetkellä. Parempi tietysti onkin, jos valtavaa pahoinvointia ei tällä erää tulekaan. Hetkittäin vain käy mielessä, että onkohan jotain pielessä? Entä jos raskaus onkin jo pysähtynyt, jospa alkio ei enää kasvakaan. Vielä reilu viikko pitää odottaa ennen ultraa. Neuvolaan olen jo rohkaistunut varaamaan ajan. Väsymys on ollut valtaisa. Olen myös ollut flunssassa, joka sekin tietysti väsyttää. Harmittaa valtavasti, etten ole viime päivinä jaksanut olla tyttäremme kanssa innostunut asioista. Olen vain niin väsynyt. Toivottavasti saisin voimaa jatkossa, ettei koko raskausaika olisi tällaista. Niin, kaipa tässä niitä oireitakin sitten on, ei vain sellaisia kuin ensimmäisessä raskaudessa. Tänään on melko hyvä päivä, kävimme tytön kanssa muskarissa, ihanaa nähdä tytön nauttivan musiikista.

Kivunhoitoa

Nyt on taas kivun aika. Eilen otin enemmän särkylääkettä kuin koskaan aiemmin. Sen viimekertaisen lääkärikäynnin jälkeen uskaltauduin nyt lääkitsemään itseäni vahvemmin. Aiemmin olen yrittänyt kärsiä kipuja siitä syystä, että kipulääkkeet ilmeisesti voivat vaikuttaa raskautumiseen nekin. Epäilin kyllä itsekin, että tuskin muutamana päivänä kuukaudessa syödyt kipulääkkeet oikeasti voisivat olla syy lapsettomuuteemme, mutta silti tuntui vaikealta ottaa lääkettä.

Eilinen kipu tuntui vahvasta lääkityksestä huolimatta, vatsakrampit iskivät kesken puutyökurssin ja jouduin istumaan wc:ssä jonkin aikaa kaksinkerroin vatsaani pidellen. Vuotokin oli tällä kertaa mielestäni runsaampaa kuin tässä välillä.

Fyysisen kivun lisäksi tunnen henkistä kipua. Menetyksen ja luopumisen kipua. Sisälläni vellovat monenlaiset tunteet. Osa minusta haluaisi luopua tästä lapsitoiveesta. Osa haluaisi odottaa endometrioositähystyksen tulokset ja uskoa siihen, että sen jälkeen on mahdollista tulla raskaaksi. Ja sitten antaa periksi, lähteä etsimään uutta tulevaisuutta, jos sitten ei mitään tapahtuisi. Ajan kuluminen tuntuu toisaalta pelastukselta, toisaalta näen sen uhkana. Pian olen jo niin vanha ettei raskaaksi tuleminen ole millään lailla mahdollista. Kadunko sitten, ettemme menneet hoitoihin? Kadunko sitten, jos lähdemme hoitoihin ja lasta ei siltikään kuulu? Entä jos niin tai entä jos näin?

Olen hyvin väsynyt. Joinakin aamuina sängystä ylös nouseminen tuntuu työltä ja tuskalta. Siis niinä aamuina, kun ei tarvitse lähteä töihin. Töihin meneminen tuntuu nykyään hyvältä. Siellä ei tarvitse ajatella näitä asioita. Saa keskittyä ihan muihin kuvioihin. Hyvä, että saan olla töissä.

Kipua

Tällä viikolla romahdin näiden kipujen kanssa, ja nyt toivon, että tämä romahdus johtaisi asioiden selviämiseen. Loppukierrot ovat olleet aina vain kipeämpiä, ja nyt oli aivan äärettömän tuskainen taival. Maha turposi, tunsin oloni niin väsyneeksi, etten jaksa mitään. Oli sellainen olo, että on kuumetta, kylmä ja kuuma yhtäaikaa. Kipua tuntui alavatsalla ja uuten tuntemuksena kyljissä ja selässä. Liikkuessa vihloi kummallisesti. Välillä olen ajatellut, että kuvittelenko kaikki kivut ja olenkin vain menettämässä järkeni, mutta sitten ymmärsin, että kyllä nämä kivut ja väsymykseni ovat ihan todellisia. Sitä paitsi mieheni pon havainnut minussa näitä samoja asioita. Olen aika varma, että minulla on se endometrioosi.

Tahdon päästä siihen tähystykseen, jossa sen varmuudella saisi todistettua. Ultraäänessä kun ei ole mitään näkynyt. Toivoa on nostattanut se, että olen lukenut, että joillakin endometrioosipesäkkeiden poistaminen auttaa raskauden alkamiseen. Että krooninen tulehdus, joka elimistössä on, saadaan hetkeksi rauhoittumaan, ja raskaus saattaisi tällöin alkaa. Vaikka toisaalta toisissa lähteissä sanotaan, että endometrioosia sairastavan on vaikea raskautua ilman hoitoja. Tiedä sitten. Vaikuttaa tietenkin, kuinka pitkälle se on päässyt ja mitä tuhonnut. Eihän endometrioosi kaikille lapsettomuutta edes aiheuta. No mutta, soitin siis sinne lapsettomuuspoliklinikalle, missä kävimme maaliskuussa ensikäynnillä, ja kysyin, että olisiko minun mahdollista päästä uudelleen tutkittavaksi, vai joudunko jälleen hakemaan jostakin uutta lähetettä. Hoitaja katsoi meidän tietojamme ja sanoi, että meillähän on heille voimassa oleva hoitosuhde, joten voidaan varata uusi aika lääkärille. Olin niin helpottunut, että kyyneleet tuli. Oli vaikeaa löytää sopivaa vapaata aikaa, mutta marraskuun alulle sitten saatiin sovittua. Jos vain nyt osaisin tarpeeksi hyvin kertoa, millaisia tuntemuksia ja oireita minulla on, jotta minua uskottaisiin. Olo on ajoittain niin vaikea, että se todellakin hankaloittaa elämääni. Vapaa-aikaani väsymyksenä ja kipeyden tunteena, ja töissäkään ei pysty antamaan täyttä työpanosta. Voi kun saisin lähetteen tähystykseen.

Syksyn värit

Elämässäni syksyt ovat olleet minulle haikeita aikoja. Jollakin tavalla koen syksyn olevan menetyksen aikaa. Kesä ja kaikki kauneus katoavat, ja edessä on synkkä ja pimeä aika, jonka päättymistä en osaa nähdä. Mieheni pitää syksystä, sen väreistä ja tuoksuista. Tiedän kyllä, että värit ovat kauniita ja elämän kiertokulkuun kuuluu tämä, että ajoittain jotain kuolee, jotta jälleen keväällä voi uutta nousta esiin. Mutta minulle syksyt ovat tuoneet vain surullisia ajatuksia.

Tänä syksynä en ole ainakaan vielä tuntenut surua. Tuntuu, että nykyään toivonkin ajan vain kuluvan nopeasti. En oikein tiedä miksi. Pikkuhiljaa lähestymme lapsitoiveemme kolmevuotisrajapyykkiä. Muistan, kuinka kuullessani, että eräs ystäväpariskuntamme oli odottanut raskaaksitulemista kolme vuotta, ajatus tuntui minusta kauhistuttavalta. En millään jaksaisi odottaa kolmea vuotta. Ihan vielä meillä ei ole kolmea vuotta takana, mutta pian kuitenkin. Ja huomaan olevani hengissä. Ajoittain paremmilla ja ajoittain huonommilla tuntemuksilla. Mutta hengissä kuitenkin. Jollakin ihmeellisellä voimalla ollaan tännekin saakka rämmitty.

Pidimme tässä vähän aikaa sitten pienet juhlat perheillemme. Mukana olivat minun äitini ja mieheni vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Yritin laittautua juhlaa varten, olin hankkinut uuden mekon ja yritin ehostautuakin kauniiksi. Ja sitten kun olimme jonkin aikaa kahvitelleet tuli mieheni isä keittiöön, ja kyseli mitä minulle kuuluu ja totesi, että "näytät jotenkin väsyneeltä". Kylläpä tuntui hienolta ja mieltäylentävältä kuulla tällainen kommentti, kun kerrankin oli edes yrittänyt näyttää sievältä ja naiselliselta. Tiedän, että minulla on nykyään hirveät silmäpussit. Nukunkohan nykyään liikaakin vai mistä johtunee. En tiedä. Mutta kyllähän minä väsyneeltä näytän ja ei se hyvältä tunnu. Tottakai haluaisin näyttää pirteältä ja onnelliselta. Ehkä vielä joskus saankin itseni kuntoon. 

Mustia ajatuksia

Mieli on tosi apea. Olen ollut vasta hetken aikaa takaisin töissä, mutta jo nyt olen palannut niihin samoihin ajatuksiin, joiden takia olen halunnut päästä uuteen ammattiin. Tämä toinen ammatti, jonka opiskelin välillä, ei vain ole kovin työllistävä, joten joudun tekemään edelleen entistä työtäni. Asiat ovat muuttuneet ainoastaan huonompaan suuntaan sinä aikana, kun olen ollut poissa näistä töistä. Ylhäältä sanellaan kaiken maailman säädöksiä, sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole ilmeisesti koskaan edes käyneet kyseisessä työyksikössä.

Ruusuiset kuvitelmani siitä, että ehkä olisin nyt levännyt ja innostumiseni työssä olemisesta kantaisi, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Mikään ei muutu paremmaksi, jos jatkan tuolla, minun on vain opittava sietämään. Toinen vaihtoehto on, että lähden. Pelastaisiko se minut? Epäilen vahvasti, että tuo työ saa minut masentumaan. Välillä tuntuu, että millään ei ole mitään merkitystä.

Eilen illalla itkin. Vatsakipua ja näitä työasioita. Välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään toivoa paremmasta. Jotenkin tuntuu, että olen joutunut nöyrtymään tämän kaiken edessä. Nuoruuden haaveissa minulla oli tähän ikään mennessä vakituinen työpaikka, jossa olen tyytyväinen, ja perhe. Aviomies minulla onkin, onneksi. Mutta miksi, voi miksi tässä piti käydä näin? Miksi meidän elämään tuli tällaiset vaikeudet? Miksi, miksi, miksi?

Meneekö se niin kuin äitinikin on minulle joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Että olen vahva kestämään tämänkin. Entä jos en vaan enää jaksa.

Väsymystä ilmassa

Viime päivät ja viikot ovat olleet melko kiireisiä ja tunnen olevani tällä hetkellä hyvin väsynyt. Elämässä on meneillään niin monia suuria asioita, ja kaikista niistä selviytyminen yhtä aikaa tuntuu raskaalta. Opiskeluissa on meneillään päättötyön tekeminen. Siinäkin tunnen riittämättömyyttä, koska en ole saanut tiettyjä asioita ajoissa hoidettua. Kaikki on vain itsestä kiinni. Jouluun mennessä päättötyö täytyy kuitenkin saattaa valmiiksi.

Opiskelujen päättyminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että minun on pian palattava työelämään. Sekin ahdistaa, kun en tiedä, missä ja mitä haluaisin oikeasti tehdä. Toisaalta tuntuu kuitenkin hyvältä, että alustavasti minulla olisi mahdollisuuksia päästä puolen vuoden määräaikaiseen työhön jo tuttuun paikkaan. Se on mielestäni järkevin vaihtoehto tässä vaiheessa. Työssäolo kun on ehtona sille, että saisimme asuntolainan. Omaan kotiin muuttaminen on meille tässä vaiheessa hyvin tärkeältä tuntuva asia. Asuntolaina tietenkin on iso asia, mutta uskon, että me siitä tulemme selviämään.

Huokaus. Mitä ajattelen lapsettomuudesta tällä hetkellä? Kiireinen elämäntilanne auttaa sillä tavoin, ettei tätä asiaa ole ehtinyt juurikaan ajatella. Ei siis ole ehtinyt myöskään surra. Tavattiin jokin aika sitten ystäväperhettä, ja heidän kanssaan juttelimme tästä aiheesta. Ehkä kaksi lohduttavinta ja minulle voimaa antavinta kommenttia ovat olleet nämä:

"Vaikka toinen saisi kymmenen lasta, se ei vähennä minun arvoani tässä maailmassa yhtään." (Tilanteessa, jossa tunsin oman elämäni tyhjäksi ja epäonnistuneeksi, kun läheinen ihminen tuli raskaaksi ja on nyt jo saanutkin lapsen.)

"Ei tarvitse olla kiitollinen tai väkisin yrittää tuntea kiitollisuutta, jos ei siltä tunnu." (Kun selitin, että haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen jo saanut, mutta joskus se tuntuu vaikealta.)

Elämä kulkee eteen päin ja katsoessani peiliin huomaan vanhentuneeni. Jotenkin tuntuu, että viimeisen vuoden aikana suru ja huoli ovat kovasti vanhentaneet minua. Pitäisi nauraa enemmän, useammin.