Elämäni keskittyy ihan liikaa itseeni. Miltä minusta tuntuu, miltä minä näytän, miten minä joudun kärsimään, miten minua pelottaa... Minä, minä minä... Eikö tässä elämässä ihan oikeasti olisi muutakin mietittävää. No olisi ihan varmasti.
Olimme hetki sitten pienellä matkalla. Siellä oli ihanaa, ihania maisemia, ihana raikas sää, kaikki oli niin kaunista. Ja siellä, muutaman kerran jouduin juttelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja se tuntui hyvältä. Matkan aikana en yhtään kertaa surrut lapsettomuuttamme. Nautin täysin rinnoin rakkaan aviomieheni ja muiden matkalaisten seurasta. Nauroin monta kertaa. Näin useita niin upeita maisemia ja paikkoja, ettei niitä koskaan voi sanoin täysin oikealla tavalla kuvailla. Tämä matka oli yhden kauan aikaa haaveilemamme asian toteutuminen. Se oli paljon enemmän kuin ikinä olimme osanneet toivoakaan. Siellä olin onnellinen.
Palattuamme kotiin rakkauteni aviomieheeni on ollut jälleen entistä suurempi, sain jälleen huomata, kuinka täydellinen tämä elämä voi olla. Hänen kanssaan kaikki on kohdallaan. Kaikki. Myös tämä suru, jota joudun ja joudumme kantamaan on yksi niistä asioista joka meitä vahvasti yhdistää. Kenenkään muun kanssa tämä elämä ei olisi juuri tällainen. Tämä on meidän elämämme. Maailman suurin asia on, että saan rakastaa juuri tätä ihmistä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että hän ei hyväksyisi minua tällaisena. Minä olen hänelle juuri se oikea. Ja ainoa. Hän minulle. Siinä on jo aika paljon yhdelle pienelle naisihmiselle.
Eilen illalla olin puutyökurssilla. Olisin halunnut sorvata pienen puisen helistimen. Meidän vauvalle. Onneksi en sitä tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti