Nyt on taas kivun aika. Eilen otin enemmän särkylääkettä kuin koskaan aiemmin. Sen viimekertaisen lääkärikäynnin jälkeen uskaltauduin nyt lääkitsemään itseäni vahvemmin. Aiemmin olen yrittänyt kärsiä kipuja siitä syystä, että kipulääkkeet ilmeisesti voivat vaikuttaa raskautumiseen nekin. Epäilin kyllä itsekin, että tuskin muutamana päivänä kuukaudessa syödyt kipulääkkeet oikeasti voisivat olla syy lapsettomuuteemme, mutta silti tuntui vaikealta ottaa lääkettä.
Eilinen kipu tuntui vahvasta lääkityksestä huolimatta, vatsakrampit iskivät kesken puutyökurssin ja jouduin istumaan wc:ssä jonkin aikaa kaksinkerroin vatsaani pidellen. Vuotokin oli tällä kertaa mielestäni runsaampaa kuin tässä välillä.
Fyysisen kivun lisäksi tunnen henkistä kipua. Menetyksen ja luopumisen kipua. Sisälläni vellovat monenlaiset tunteet. Osa minusta haluaisi luopua tästä lapsitoiveesta. Osa haluaisi odottaa endometrioositähystyksen tulokset ja uskoa siihen, että sen jälkeen on mahdollista tulla raskaaksi. Ja sitten antaa periksi, lähteä etsimään uutta tulevaisuutta, jos sitten ei mitään tapahtuisi. Ajan kuluminen tuntuu toisaalta pelastukselta, toisaalta näen sen uhkana. Pian olen jo niin vanha ettei raskaaksi tuleminen ole millään lailla mahdollista. Kadunko sitten, ettemme menneet hoitoihin? Kadunko sitten, jos lähdemme hoitoihin ja lasta ei siltikään kuulu? Entä jos niin tai entä jos näin?
Olen hyvin väsynyt. Joinakin aamuina sängystä ylös nouseminen tuntuu työltä ja tuskalta. Siis niinä aamuina, kun ei tarvitse lähteä töihin. Töihin meneminen tuntuu nykyään hyvältä. Siellä ei tarvitse ajatella näitä asioita. Saa keskittyä ihan muihin kuvioihin. Hyvä, että saan olla töissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti