Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.
Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.
Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti