Raskaimmat askeleet

Askeleet on nyt niin raskaat, etten uskonut tällaista päivää tulevankaan. Hartiat on painuneet kasaan ja maailma on lumisesta maasta huolimatta musta ja synkkä. En ikinä voinut kuvitella, että tämä joulu ja tämä vuosi voisi päättyä raskaimpiin kyyneliin. Aavistukset kävivät toteen, pelot ja hurjimmat kauhukuvat.

Miehen sisko on raskaana. Heidän ensimmäinenkin raskautensakin alkoi myöhemmin kuin meidän lapsitoiveemme sai alkunsa. Ja he ovat saamassa ensi vuonna toisen lapsensa. Kun kuulin uutisen mieheltäni eilen illalla, jouluaattona, maailmani romahti jälleen. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuskan, jota en ehkä nyt jaksa edes kantaa. Mistä saan voiman enää nousta tästä. Rintaa puristaa ja välillä tuntuu, etten saa henkeä.

Nyt tarvitsen enemmän kuin koskaan niitä käsiä, jotka kannattavat silloin, kun ei itse jaksa. Valoa ei ole nyt yhtään.

Miksi, oi miksi se sattuu niin?

Taas sattuu sydämeen. Lehtiotsikoiden ja kuvien vuoksi. Naapurimaan prinsessa on jälleen raskaana, eikä ensimmäinen lapsi ole vielä edes vuottakaan. Ei se ole meiltä pois. Eihän se ole meiltä pois? Entäpä jos maailmankaikkeudessa onkin jokin vauvakiintiö ja joku toinen äiti saakin minun lapseni? Entä jos meillä ei siksi tule ikinä olemaan vauvaa? En jaksa. En jaksa. En vaan jaksa.

Miksi se on joillekin niin helppoa? Tulla raskaaksi. Tuosta noin vain. Aivot on jumissa. Miksi, oi miksi tämä elämä meni näin? Joulukin tuntuu niin raskaalta. Joulu on lasten juhla. Mitä meillä on siis edessä. Seurata sivusta toisten iloa. Onneksi olenkin töissä. Voi rauhassa olla väsynyt ja onneton. Tai kokea jopa, että siellä joku tarvitsee minua. Jollekin minun olemassaoloni on tärkeä. Vaikka en olekaan äiti.

Tunnen olevani niin epäonnistunut. Virheellinen. Rikkinäinen.

Väliaika

Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.

Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.

Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.