sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Viikonloppua

Olimme häissä vieraana. Istumajärjestyksessä meidät oli laitettu samaan pöytään lapsiperheiden kanssa. Ympäröivät pöydätkin täyttyivät lapsista. Alun pienoisen jännityksen jälkeen huomasin, että eipä se nyt ollutkaan niin kauhean vaikeaa olla siinä. Osoitin lapsille tarvittaessa huomiota, mutta en keskittynyt koko aikaa heihin. Keskustelujen aiheetkin onneksi vaihtelivat, koko aikaa ei puhuttu lapsista ja heidän tekemisistään.Olin tyytyväinen, koska pystyin jopa iloitsemaan juhlasta. Tunsin arvostavani itseäni, omaa elämääni ja meidän avioliittoamme. Meillä on toisemme ja se on tällä hetkellä kaikkein parasta, mitä voin kuvitella. Olen onnellinen meidän rakkaudestamme.

Tänään menemme taloesittelyyn. Ihana talo, jolla on kyllä hintaa liikaa (tietenkin) ja miehen mielestä se on vähän liian pienikin. Olisi se vaan niin hienoa päästä muuttamaan omaan kotiin, vihdoinkin.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Toivo ja pettymys

Raskauden toivominen on ihmeellinen asia. Tunteet vaihtelevat kierron mukaan jonkinlaisesta alkukierron välinpitämättömyydestä vaivihkaa nousevaan toivoon, joka sitten tähän saakka kohdallani on päättynyt aina pettymykseen. Joskus pettymys on ollut suurempi, joskun pienempi. Kyyneleitä siihen on usein liittynyt. Yhtään kertaa en ole (tiettävästi) ollut raskaana, ei edes hetkellisesti.

Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa, yrittänyt olla toivomatta, etten joutuisi putoamaan niin korkealta. Mutta aina jonkinasteinen odotus kierron keskivaiheen jälkeen tulee. Jospa tällä kertaa olisi meidän vuoromme.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Lyhyesti.

Olen lukenut viime päivinä Hanna Parviaisen toimittamaa kirjaa "Ei kenenkään äiti". Se sisältää kertomuksia lapsettomuudesta. Lukemani ahdistaa ja pelottaa. Entä jos meillekin kävisi noin? En tiedä miten kestäisin niin monta vastoinkäymistä kuin kirjan ihmiset ovat kestäneet. Tosin olen kokenut jo lapsuudessani suuren menetyksen ja olenhan selvinnyt siitäkin. Ihmisessä on ihmeellisiä voimavaroja joita ei voi etukäteen tietää. Uskon, että meitä kannetaan vaikeina hetkinä. Muuten en jaksaisikaan.

Katselin äsken "Erilaiset äidit". Tänään seurattiin viisilapsisen perheen kuudennen lapsen odotusta. Ohjelman lopussa perheen isä totesi, että hänen elämänsä olisi paljon merkityksettömämpää lapsettomana. Särähti korvaan, vaikka yritänkin opetella olemaan välittämättä tällaisista kommenteista, koska ihmisten ei ole varsinaisesti tarkoitus loukata ketään. Onneksi kyseinen isä ei sentään sanonut, että hänen elämänsä olisi merkityksetöntä lapsettomana. Minä en koe elämääni merkityksettömäksi, enkä edes merkityksettömämmäksi kuin niiden, joilla on lapsia.

Ja nyt aviomiehen viereen nukkumaan. Hyvää yötä!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ensimmäinen. Alku.

Jo jonkin aikaa olen lueskellut toisten blogeja, ja mielessä on kypsynyt pikku hiljaa ajatus, että voisin kirjoittaa omaakin. Tästä se sitten lähtee.

Tällä hetkellä elämässäni ovat vahvasti esillä ajatukset lapsettomuudesta. Olenko virallisesti lapseton, koska emme ole alkaneet odottaa vauvaa noin puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Alussahan kyseessä oli "vain" hiljainen toive siitä, että tulisin raskaaksi. Ei tavallaan ollut kiirettä mihinkään, mutta toive oli olemassa. Yhteinen onnellinen toive. Joitakin kuukausia kului, ja ajattelin vain, että vielä ei ole onnistanut, mutta pian kyllä käy niin. Muutamien kuukausien kuluessa pieni toive alkoi saada seurakseen hienoisia epävarmuuden hiukkasia. Eikö vieläkään? Eikö edes nyt? Mitä kauemmin aikaa on kulunut, sitä enemmän epävarmuus on alkanut kalvaa mieltä. Toivo ja usko tulevaan on alkanut rapistua. Enää ei oikein uskalla edes antaa ajatusten vaellella tulevaan kun ei voi olla varma, mitä se tuo tullessaan.

Olen aina ollut tietoinen siitä, että kaikilla lasten saaminen ei onnistu tuosta noin vain ja joukossa on aina myös niitä, jotka eivät koskaan omaa biologista lasta saa.  Siinä vaiheessa kun aloimme itse lasta toivoa, nämä ajatukset kai sitten kuitenkin haihtuivat jonnekin, koska silloisissa unelmissani yhdeksän kuukauden päästä meillä olisi suloinen pehmeä nyytti sylissä ja aloittaisimme yhteisen elämän äitinä ja isänä, perheenä. Eipä sitten käynyt niin.

Olenko siis epäonnistumassa siinä, minkä pitäisi olla elämään kuuluva, luonnollinen asia?