Rakenneultrassa kaikki hyvin

Kävimme muutama päivä sitten rakenneultrassa. Jännitimme sinne menemistä, mutta onneksi saimme kuulla kaiken olevan niin kuin pitääkin. Oli aivan uskomatonta nähdä hänet, oma pikkuisemme, siellä varpaat suussa levollisena. Ensimmäisenä ruudulla havaitsin vahvana sykkivän sydämen, ja liikutus täytti voimakkaasti minut. Ilo ja liikutus miehen silmissä oli myös koskettavaa nähdä. Siinä me olimme, käsi kädessä sanattomina tämän pienen ihmeen edessä. Meidän vauvamme kasvaa ja kehittyy minun sisälläni, vaikka aiemmin olin ajatellut, ettei minun sisälläni koskaan voisi kasvaa uutta elämää. Tuntui uskomattomalta nähdä, mitä kaikkea vauvaan on kehittynyt ja koko ajan kehittyy lisää. Mitä kaikkea ihmeellistä meille vauvasta kerrottiinkaan! Saimme nähdä keuhkovaltimot ja varmistuksen siitä, että veri kiertää oikeaan suuntaan, näimme täydellisenä helminauhana kehittyneen selkärangan ja ne pienet sievät kasvot. Se on jotain, minkä näkemistä toivoisin jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle. Tuntuu kuin kaikki se epätoivo, suru, itkut, olisivat saaneet korvauksen, jota ei voi sanoin kuvata. Kotimatkalla autossa kyyneleet valuivat poskilleni. Olimme saanet nähdä minun silmissäni maailman kauneimman pikkuisen, jota rakastan jo aivan suunnattoman paljon.

Tiedän, vielä on matkaa edessä, paljon. Mitä tahansa voi vielä tapahtua, vaikka kaikki olikin nyt hyvin. Syntymäänkin on vielä aikaa, ja siitähän kaikki huoli vasta oikeastaan alkaakin. Miten saamme tämän pikkuisen suojeltua kaikelta siltä pahalta, mitä tässä maailmassa voi joutua kohtaamaan. Olen yrittänyt ajatella niin, että pikkuista suojelee myös vahvemmat voimat kuin minä ja mieheni, tai meidän lähipiirimme. Tämän kaiken takana on muutakin. Kiitän Jumalaa siitä, että tämä pikkuinen on tulossa luoksemme.

Olen tilannut ensimmäiset vauvan tarvikkeet. Nyt tuntuu siltä, että uskallan tehdä hankintoja. Ja pian varmaan saan tilata äitiyspakkauksen, huomenna on edessä neuvola, jossa käsitellään näitä Kelan asioita.

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valoisalta.

Raskauden puoliväli

Viikot ovat menneet nopeasti. Takana on jo useampi neuvolakäynti. Pari kertaa olemme nähneet pikkuisemme ultrassa, ensimmäisellä kertaa hyvin pienenä ja toisella kertaa jo vilkkaasti liikkuvana vauvalta näyttävänä elämän alkuna. Vähän reilun viikon päästä on edessä rakenneultra. Se jännittää, mutta toisaalta olen luottavaisella mielellä.

Raskaus on sujunut todella hyvin tänne saakka. Alkuun oli toki väsymystä ja pahoinvointia, erityisesti koko päivän kestävä etova olo tuntui joinakin päivinä rasittavalta. Nyt kuitenkin se on taakse jäänyttä ja tunnen voivani oikein hyvin. Tuntiessani päivittäin vauvan liikkeitä, luotan siihen, että hänellä on kaikki hyvin. Onnellisuuden tunteet puskevat ajoittain läpi kaikesta. Meille on tulossa oma vauva! Pian saamme olla isä ja äiti.

Kunhan kaikki vaan sujuu syntymään saakka yhtä hyvin.

Raskaus alkoi siis IVF:stä, ja kyllähän se alkuun toi oman lisänsä huolehtimiseen. Ennen varhaisraskauden ultraa olin epävarma siitä, voinko uskoa alkion olevan kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja onko siellä todella sydän, joka lyö. Nähtyäni nämä ja lääkärin sanottua, että kaikki näyttää hyvältä, rauhoituin aika lailla. Ja tietenkin se toinen ultra, jossa saimme nähdä pikkuisen loikkaavan kohdun laidalta toiselle, toi uskoa siihen, että liikettä siellä tapahtuu ja paljon. Siinä vaiheessa oli uskomatonta nähdä vauvan olevan niin paljon liikkeellä, enkä itse tuntenut mitään sisälläni tapahtuvista asiosta.

Lapsettomuuden jäljet ovat minussa, enkä niistä varmasti tule eroon pääsemäänkään. Kipu siitä, että tähän tilanteeseen pääseminen oli vaikeampaa, kuin aluksi ajattelimme, antaa oman lisänsä tuntemuksiin. On ollut ilo huomata, että nykyään olen pääosin hyvällä mielellä ja iloinen, tätä en muista olleeni pitkiin aikoihin. Suru oli niin vahva, että se väritti kaikkea olemustani. Vaikka lapsettomuustaipaleemme ja varsinkin hoitojen kesto oli erittäin lyhyt verrattuna joihinkin toisiin lapsettomuuskohtalotovereihimme, koen, että epävarmuus lapsen saamisesta on ollut suuri meillä yhtä lailla. Muistan, kuinka inhosin sitä, että meille sanottiin että kyllä tekin vielä lapsen saatte. Kukaan ihminen ei kuitenkaan olisi voinut meille sellaista varmuudella taata. Onneksi he nyt sitten kuitenkin olivat oikeassa. Mieheni on onnellinen siitä, että leikkisyys ja iloisuus ovat palanneet elämäämme. Välillä pelko siitä, että muuttaako lapsettomuus niin oleellisesti meitä, ettemme osaa enää nauttia yhdessäolosta, tuntui musertavalta. Itku täytti päiväni. Nyt en ole itkenyt, tai ainoastaan liikutuksen kyyneleet ovat ajoittain nousseet silmiini. Mieheni hymy tuntuu myös erilaiselta nykyään, kun häntä katson. Viime aikoina olen tuntenut katsovani häntä samoin, kuin silloin tapaamisemme aikoihin.

Niin, se rakenneultra. Tällä hetkellä emme ole hankkineet vauvalle muuta kuin yhdet ainoat villatöppöset. Viikko sitten lauantaina. Vihdoin uskalsimme tällä pienellä hankinnalla osoittaa, että uskomme tämän onnistuvan. Vaunuja ja turvakaukaloa olemme käyneet kyllä katsomassa, mutta niiden ostamiseen ei ole vielä ollut rohkeutta, eikä mielestäni tarvettakaan. Varsinaisia vauvanvaatteita meillä ei ole vielä mitään hankittuna. Eilen katselin kauniita vauvanvaatteita ja nyt olen ajatellut, että kunhan saamme rakenneultran käytyä ja jos kaikki nyt näyttää olevan kunnossa, voisimme alkaa hankkia jotakin.

Toivottavasti reilun viikon päästäkin voin iloita tulevasta vauvastamme ilman huolta. Se on suurin toiveeni.