I am sailing

Päässä soi Rod Stewartin "I am Sailing". No enpä tiedä miksi.

Tuntuu kuin olisin yksin aavalla merellä. Eksyksissä. Välillä taas olen yllättävänkin rauhallinen ja nautin pienistä asioista. Miehen läsnäolosta ja hymystä. Olen pystynyt jopa nukkumaan. Olen ehkä nukkunut liikaakin tämän viikon aikana. Pakenenkohan uneen tätä lapsettomuuden tuskaa? Kenties.

Nyt on kulunut viikko leikkauksesta. Elämäni rankimman tiedon kuulemisesta lääkärin huulilta. Näen yhä silmissäni lääkärin katseen ja kuulen sanat korvissani. Muistan kuinka naislääkäri katsoi minua silmiin. Mielestäni hänellä oli lohdullinen katse, vahvan naisen katse. Hänkin oli varmaan elämässään ja työurallaan kohdannut naisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Surua ja iloa. Joinakin hetkinä ajattelen, että tämän kestän, mutta syöpää en kestäisi. En itselläni enkä kenelläkään rakkaallani. Se olisi vielä pelottavampaa kuin tämä. Huomaan ajattelevani ihmeellisiä ajatuksia.

En ole itkenyt viime lauantain jälkeen. Tai en ainakaan muista. Musiikki saa minut itkemään. Antti Tuiskun "Rukous". Häissämme esitetty "Enkelin rukous". En ikinä voinut sinä maailman onnellisimpana päivänä aavistaa tulevaa, tätä yhteistä tuskaa, jota joudumme vielä kantamaan. Silloin oli suuri onni, jonka muuttumista muuksi en voinut millään tietää. Ja hyvä niin. Onhan se onni toki vielä olemassa, ja ehkä jollain tapaa vahvempanakin nyt. Suurella surulla vahvistettuna, tämä sydänten liitto sen kestää. Surunkin kaikkein suurimman. Vielä elämäämme mahtuu paljon iloakin, kunhan tästä aikaa kuluu ja alamme nähdä elämää vielä laajemmin. Kyllä, iloakin me vielä tulemme kokemaan. Siihen on pakko luottaa, vaikka se vaikealta joskus tuntuukin.

Kyllä, meillä on tulevaisuus.

Läheisten ihmisten tuki

Viime päivinä olen ollut yksin kotona, sairaslomalla toipumassa laparoskopiasta. Jo ensimmäisenä arkipäivänä aloin toivoa, että viikko menisi nopeasti ja pääsisin pian töihin. Ajattelemaan muita asioita. Fyysinen olo on hyvä, mutta henkisesti olen aika rikki.

Muutamalle ystävälle ja äidilleni olen kertonut saamastani tiedosta. Mieheni haluaisi, että nyt kertoisimme myös hänen vanhemmilleen, missä mennään. Ymmärrän, että mieheni haluaa kertoa heille, mutta minulle se on aika rankka paikka, koska "vika" on löytynyt minusta. Minun sairauteni vuoksi emme voi tulla luonnollisella tavalla raskaaksi. Ja voi olla, että emme koskaan tule saamaan biologista lasta, koska saattaa olla, ettemme lähde yrittämään hoitoja. Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että enhän minä tahallani ole tätä tehnyt, ettei raskautuminen onnistu, että se nyt vain on niin, mutta silti minä koen sen syvästi omana tuskanani.

Olen saanut elämässäni jo lapsena tutustua pariskuntaan, kenellä ei ollut lapsia. He tulivat meidän elämäämme sen vaikean menetyksemme myötä, ja ovat pysyneet elämässäni tähän saakka. Eilen sain vahvasti kokea tukea häneltä, joka on jo päässyt lapsettomuuden pahimmasta tuskasta yli. Tuntui rohkaisevalta, vaikkakin toki surulliselta, tästäkin voi päästä yli ja elämä voi jatkua. Erilaisena kuin on aiemmin ajatellut, mutta silti oikeana ja minulle täydellisenä elämänä. Rohkeutta vain, sydämeni, kyllä elämä vielä kannattaa.

Endometriosis peritonealis

Se on diagnoosi, jonka eilisessä laparoskopiassa sitten sain. Operaatioajan piti alunperin olla vasta helmikuussa mutta nyt se aikaistuikin, ja kai se on hyvä niin. Endometrioosia siis löytyi erinäisistä paikoista ja se saatiin tällä erää poistettua. Se oli se hyvä uutinen. Mutta sitten se toinen asia, jonka sain samalla tietää. Odotukseni eiliselle olivat suuret, sillä ajattelin, että endometrioosin poiston jälkeen voimme aloittaa alusta ja ehkä minulla olisi mahdollisuus nyt raskautuakin. Se, mitä sain lääkäriltä kuulla, muutti kaikki aiemmat kuvitelmat. Lääkäri kertoi, että molemmat munanjohtimeni ovat luultavasti täynnä endometrioosin aiheuttamia kiinnikkeitä, koska niitä huuhdottaessa käytännössä mitään ei mennyt läpi. Lääkärin tätä kertoessa kyyneleet alkoivat tulla silmiini ja muistan vain kysyneeni, että "siis molemmat"? Ja hän katsoi minua suoraan silmiin ja vastasi kyllä. Meillä ei siis ole mahdollisuutta raskautua luonnollisesti. Paitsi jos tapahtuu ihme.

On hyvä, että olemme saaneet nyt selville syyn lapsettomuuteemme, mutta tieto tuntuu äärettömän raskaalta. Minussa on sellainen vika, joka estää meidän tulemista vanhemmiksi luonnollisella tavalla. Se satuttaa minua suunnattomasti. Kuultuani tämän ja lääkärin poistuttua, aloin itkeä. Hoitajat olivat juuri auttamassa viereistä potilasta liikkeelle ja heistä toinen, ihana opiskelija, huomasi silloin kyyneleeni. Hän tuli sänkyni viereeni ja silitti minua hellästi kädestä. Hän sanoi, että itke vain, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse esittää vahvaa, jos ei sitä nyt ole. Hän oli vierelläni ja kuunteli, kun kerroin hänelle saamani tiedon. Hän lohdutti minua olemassaolollaan. Tuntui hyvältä ja kohdatulta. Hän oli hoitajanani loppuillan ja minulle jäi hänestä oikein lämmin tunne. Olin kiitollinen, että hän oli siinä sillä hetkellä, kun lohtua tarvitsin. Ja tästä eteen päin tarvitsen edelleen. Nyt matka on vasta alkanut. Lähdemmekö hoitoihin nyt, vai odotammeko vieläkin sitä ihmettä? Jälkitarkastuksessa lapsettomuuspoliklinikalla keskustelemme näistä aiheista, ja siihen mennessä olisi tehtävä jonkinlaista päätöstä. Toisaalta tällä hetkellä pelkoni siitä, että soluissamme on jotain vikaa, jos ne eivät hedelmöity, poistui. Solumme eivät ole koskaan voineet edes kohdata. Tietenkin voihan soluistakin vielä häiriöitä löytyä, mutta tällä hetkellä emme sitä voi tietää. Jollain tapaa voisin olla valmiskin, kaikista aiemmista ajatuksista huolimatta, lähtemään kokeilemaan hoitoja. Ehkä. Suuri ehkä.