tiistai 11. marraskuuta 2014

Kivunhoitoa

Nyt on taas kivun aika. Eilen otin enemmän särkylääkettä kuin koskaan aiemmin. Sen viimekertaisen lääkärikäynnin jälkeen uskaltauduin nyt lääkitsemään itseäni vahvemmin. Aiemmin olen yrittänyt kärsiä kipuja siitä syystä, että kipulääkkeet ilmeisesti voivat vaikuttaa raskautumiseen nekin. Epäilin kyllä itsekin, että tuskin muutamana päivänä kuukaudessa syödyt kipulääkkeet oikeasti voisivat olla syy lapsettomuuteemme, mutta silti tuntui vaikealta ottaa lääkettä.

Eilinen kipu tuntui vahvasta lääkityksestä huolimatta, vatsakrampit iskivät kesken puutyökurssin ja jouduin istumaan wc:ssä jonkin aikaa kaksinkerroin vatsaani pidellen. Vuotokin oli tällä kertaa mielestäni runsaampaa kuin tässä välillä.

Fyysisen kivun lisäksi tunnen henkistä kipua. Menetyksen ja luopumisen kipua. Sisälläni vellovat monenlaiset tunteet. Osa minusta haluaisi luopua tästä lapsitoiveesta. Osa haluaisi odottaa endometrioositähystyksen tulokset ja uskoa siihen, että sen jälkeen on mahdollista tulla raskaaksi. Ja sitten antaa periksi, lähteä etsimään uutta tulevaisuutta, jos sitten ei mitään tapahtuisi. Ajan kuluminen tuntuu toisaalta pelastukselta, toisaalta näen sen uhkana. Pian olen jo niin vanha ettei raskaaksi tuleminen ole millään lailla mahdollista. Kadunko sitten, ettemme menneet hoitoihin? Kadunko sitten, jos lähdemme hoitoihin ja lasta ei siltikään kuulu? Entä jos niin tai entä jos näin?

Olen hyvin väsynyt. Joinakin aamuina sängystä ylös nouseminen tuntuu työltä ja tuskalta. Siis niinä aamuina, kun ei tarvitse lähteä töihin. Töihin meneminen tuntuu nykyään hyvältä. Siellä ei tarvitse ajatella näitä asioita. Saa keskittyä ihan muihin kuvioihin. Hyvä, että saan olla töissä.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Ihana lumi ja valkeus

Ensilumi on saapunut. Toissailtana katselin ohjelmaa "Suomen kaunein koti" ja siinä ihastellessani täydellistä punaista hirsitaloa ja sen ihanaa sisustusta, ymmärsin, että meilläkin on nyt ihana koti. Meidän ensimmäinen oma koti. Avasin oven ulos ja katselin hiljaa alas laskeutuvaa valkeaa lunta ja tunsin suurta onnea. Tässä on meidän koti. Täällä on minulla hyvä olla. Pyysin mieheni katsomaan lumisadetta, ja hän haki kameran ja otti muutaman kuvankin tästä hetkestä. Onnea ovat ne pienet asiat, joista tulee kaikkein suurimpia.

Tilasin netistä muutamia joulukoristeita. Tänä vuonna, tämän oman kodin myötä koen joulun odotuksenkin ihan uudella tavalla. Haluan laittaa kaiken kauniiksi ja aiomme laittaa olohuoneeseen pienen joulukuusen. Kaupungin suurin kuusi viritetään keskustaan torille, mutta meillekin saapuu tänä jouluna oma pieni joulupuu. Haaveilen sellaisesta seimikoristeesta. Se voisi olla vähän arvokkaampikin, koska säilyttäisimme sen joulusta toiseen. En ole vain vielä löytänyt sopivaa. Tilasin kuitenkin tällä erää sellaiset pallovalot, jotka asettelin tv-tason päälle ja pienen metallinhohtoisen pöytäkuusen, jossa on pienet valot. Sen asettelimme eilen illalla vitriinin päälle. Huomaan pitäväni valkoisesta. Ulos katsoessa näyttää aivan erilaiselta nyt, kun maa on valkea. Mieli on ainakin vähän virkistynyt valonpilkahduksen myötä.

Ehkä tässä kodissa ei koskaan tule olemaan lasta. Ehkä minusta ei koskaan tule äitiä. Onneksi on kuitenkin niitäkin hetkiä, jolloin olen onnellinen. Toivon, että tulevaisuudessa näitä onnen hetkiä alkaa tulla enemmän ja useammin. Ostin liput Juha Tapion joulukonserttiin. Toivon, että siinä on jälleen pieni keidas tässä elämässä.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Tähystysjonoon

Tulin äsken kotiin lääkäristä. Minua tutkittiin ja mitään ei taaskaan kuitenkaan kivuistani huolimatta löytynyt. Mutta, kuten otsikko kertoo, ystävällinen lääkäri ehdotti minulle tähystystä. Kyseli, miltä tämä minusta tuntuisi ajatuksena. Sanoin, että olen vähän toivonutkin siihen pääseväni. Joten, olen siis nyt jonossa tähystykseen, jossa katsotaan, onko minulla endometrioosia. Alkoi kyllä hieman jännittää. Joudun olemaan ainakin yhden yön sairaalassa. Se tuntuu pelottavalta. Ja toimenpide tehdään nukutuksessa. Ei ole koskaan tehty mitään sellaista. En ole koskaan ollut sairaalassa, potilaana. Muuten kylläkin. Luultavimmin tähystys tapahtuu noin kolmen kuukauden päästä.

Mieheni oli mukana lääkärissä. Tuntui hyvältä, kun sekä lääkäri että hoitaja ottivat meidät niin ystävällisesti vastaan. Mieheni huomioitiin myös mielestäni hyvin, vaikka kaikki tutkimus koski tällä kertaa pelkästään minua. Tuntuu äärettömän ihanalta, että rakkaani haluaa olla kanssani kaikissa näissä tilanteissa. Se tuki on kaikkein tärkein, ja ilman sitä en jaksaisi. Olen niin äärettömän kiitollinen aviomiehestäni.

Tässä toimepidettä odotellessa meillä on mietiskeltävänä sellainen asia, että jos minulta endometrioosi löytyy ja sitä saadaan tähystyksessä poistettua, sen jälkeen raskaaksi tulemisen olisi syytä tapahtua nopeasti, koska endometrioosihan uusiutuu. Siis edelleen jos minulta sellainen löytyy. Itse olen siitä melko varma, ja kyllä lääkärikin oireiden perusteella voisi epäillä niin, mutta varmuushan tulee vasta kun vatsan sisälle katsotaan. Niin, siis pohdinnassa on, että menisimmekö toimenpiteen jälkeen kokeilemaan inseminaatiota. Nyt olen jälleen hieman sen kannalla, että voisin lähteäkin siihen. Täytyy nyt miettiä tässä. Tosin luettuani, että joillakin ovulaatiota varten syödyt lääkkeet ovat saaneet endometrioosin uudestaan pahenemaan, se hieman epäilyttää. Jos pesäkkeet saataisiin juuri poistettua ja sitten ne tulisivat heti takaisin kyseisen lääkkeen takia. No enpäs tiedä. Mietiskeltävää riittää. Olen pohtinut, että eikö inseminaatiota voi tehdä ilman lääkkeitä? Jos ovulaatio kuitenkin tapahtuu spontaanisti?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kaikki olisi valmista?

Olen alkanut ajatella tätä jälleen. Entä jos saisimme lapsen? Kaipaanko sitä vähän, paljon vai hyvin paljon? Olen saanut nyt vakituisen työpaikan, joten molemmilla on aika selkeää työkuvioitten suhteen tällä hetkellä. Meillä on oma uusi koti. Meillä on hyvä avioliitto. Monta asiaa, jotka vahvistavat tunnettani siitä, että me haluamme tähän lapsen.

Viime aikoina olen katsellut taas "uusin" silmin äitejä ja isiä lastensa kanssa. Muutama päivä sitten näin isän, joka työnsi vaunuja ja vaunujen vierellä käveli tyttönen. Isä ja lapset. Voi kunpa saisin joskus nähdä oman mieheni työntävän lastenvaunuja. Lasten nauru, ilo, kirkkaat silmät. Täydellinen viattomuus ja luottamus. Tahdon kokea sen. Tahdon.

Eilen työkaverini kysyi, olenko raskaana. Enpä ole.

Ylihuomenna on se lääkäri. Toivon, että saisin sanottua tarpeeksi painokkaasti, että minun on päästävä selvyyteen tästä, mikä minulla on. Voi kun saisin sen lähetteen tähystykseen.