32+4

52 päivää laskettuun aikaan jäljellä. Pian meidän sylissämme on jotain niin rakasta, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan. Kunhan vain kaikki sujuisi nyt vielä hyvin.

Kuinka nopeasti asiat ovat nyt muuttuneet, kun muutos kerran sitten lähti käyntiin. Vielä vuosi sitten joulun aika oli hyvin surullista aikaa. Kuulimme uutisia miehen siskon toisesta raskaudesta, se sai minut täysin pois tolaltaan. Nyt, vuotta myöhemmin meille odotetaan pian saapuvaksi omaa ihmettämme. Muistan myös, kuinka silloin viime uutena vuotena päätin, että vuoden päästä en saa olla enää näin surullinen, koska se rikkoisi vielä ajan myötä parisuhteemme. Vaikka kuinka meillä olisikin ollut vahva parisuhde, tunsin, että ikuinen surullisuuteni ja masenteluni alkoi jäytää ja tehdä ikäviä pelkoja suhteeseemme. Ajattelin silloin, että jokin muutos elämäämme on tultava, ja tarkoitin siis sitä, että itselleni on tultava muita ajatuksia kuin lapsettomuus. Minun olisi löydettävä ilo ja onni jälleen meistä kahdesta, rakkaastani ja kaikesta siitä, mitä meillä elämässä jo on. Ja kuinka sitten kävikään. Nyt kaikki on yhtäkkiä aivan toisin. Olen saanut niin paljon enemmän kuin ikinä olisin edes voinut toivoa.

Toisten ihmisten meille osoittama rakkaus on jotain uskomatonta. Niin moni läheinen ja vähän vieraampikin ihminen on ollut aidosti onnellinen puolestamme. Mikä ihmeellisintä, olemme saanet nyt kuulla ainakin kahden ihmisen rukoilleen meille lasta, ja kaiken lisäksi sellaisten ihmisten, joille emme ole edes paljastaneet lapsettomuuden suruamme. Silti meitä on hiljaa kannettu, se tuntuu uskomattoman ihanalta. Kotiimme on hankittu jonkin verran vauvatavaraa, olemme valmistautumassa yhteen elämämme suurimmista ja ihanimmista muutoksista. Ja suurinta iloa on tuottanut nähdä onni puolisoni silmissä, hymyssä, eleissä ja ilmeissä. Puheissa ja kaikessa. Hän odottaa malttamattomana saadakseen lapsemme syliinsä. Kaikki on ihmeellistä ja olemme täynnä kiitollisuutta.

Nyt ei ole kiire mihinkään. Tämä aika on nyt juuri parasta aikaa, nauttikaamme tästä.

Rakenneultrassa kaikki hyvin

Kävimme muutama päivä sitten rakenneultrassa. Jännitimme sinne menemistä, mutta onneksi saimme kuulla kaiken olevan niin kuin pitääkin. Oli aivan uskomatonta nähdä hänet, oma pikkuisemme, siellä varpaat suussa levollisena. Ensimmäisenä ruudulla havaitsin vahvana sykkivän sydämen, ja liikutus täytti voimakkaasti minut. Ilo ja liikutus miehen silmissä oli myös koskettavaa nähdä. Siinä me olimme, käsi kädessä sanattomina tämän pienen ihmeen edessä. Meidän vauvamme kasvaa ja kehittyy minun sisälläni, vaikka aiemmin olin ajatellut, ettei minun sisälläni koskaan voisi kasvaa uutta elämää. Tuntui uskomattomalta nähdä, mitä kaikkea vauvaan on kehittynyt ja koko ajan kehittyy lisää. Mitä kaikkea ihmeellistä meille vauvasta kerrottiinkaan! Saimme nähdä keuhkovaltimot ja varmistuksen siitä, että veri kiertää oikeaan suuntaan, näimme täydellisenä helminauhana kehittyneen selkärangan ja ne pienet sievät kasvot. Se on jotain, minkä näkemistä toivoisin jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle. Tuntuu kuin kaikki se epätoivo, suru, itkut, olisivat saaneet korvauksen, jota ei voi sanoin kuvata. Kotimatkalla autossa kyyneleet valuivat poskilleni. Olimme saanet nähdä minun silmissäni maailman kauneimman pikkuisen, jota rakastan jo aivan suunnattoman paljon.

Tiedän, vielä on matkaa edessä, paljon. Mitä tahansa voi vielä tapahtua, vaikka kaikki olikin nyt hyvin. Syntymäänkin on vielä aikaa, ja siitähän kaikki huoli vasta oikeastaan alkaakin. Miten saamme tämän pikkuisen suojeltua kaikelta siltä pahalta, mitä tässä maailmassa voi joutua kohtaamaan. Olen yrittänyt ajatella niin, että pikkuista suojelee myös vahvemmat voimat kuin minä ja mieheni, tai meidän lähipiirimme. Tämän kaiken takana on muutakin. Kiitän Jumalaa siitä, että tämä pikkuinen on tulossa luoksemme.

Olen tilannut ensimmäiset vauvan tarvikkeet. Nyt tuntuu siltä, että uskallan tehdä hankintoja. Ja pian varmaan saan tilata äitiyspakkauksen, huomenna on edessä neuvola, jossa käsitellään näitä Kelan asioita.

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä valoisalta.

Raskauden puoliväli

Viikot ovat menneet nopeasti. Takana on jo useampi neuvolakäynti. Pari kertaa olemme nähneet pikkuisemme ultrassa, ensimmäisellä kertaa hyvin pienenä ja toisella kertaa jo vilkkaasti liikkuvana vauvalta näyttävänä elämän alkuna. Vähän reilun viikon päästä on edessä rakenneultra. Se jännittää, mutta toisaalta olen luottavaisella mielellä.

Raskaus on sujunut todella hyvin tänne saakka. Alkuun oli toki väsymystä ja pahoinvointia, erityisesti koko päivän kestävä etova olo tuntui joinakin päivinä rasittavalta. Nyt kuitenkin se on taakse jäänyttä ja tunnen voivani oikein hyvin. Tuntiessani päivittäin vauvan liikkeitä, luotan siihen, että hänellä on kaikki hyvin. Onnellisuuden tunteet puskevat ajoittain läpi kaikesta. Meille on tulossa oma vauva! Pian saamme olla isä ja äiti.

Kunhan kaikki vaan sujuu syntymään saakka yhtä hyvin.

Raskaus alkoi siis IVF:stä, ja kyllähän se alkuun toi oman lisänsä huolehtimiseen. Ennen varhaisraskauden ultraa olin epävarma siitä, voinko uskoa alkion olevan kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja onko siellä todella sydän, joka lyö. Nähtyäni nämä ja lääkärin sanottua, että kaikki näyttää hyvältä, rauhoituin aika lailla. Ja tietenkin se toinen ultra, jossa saimme nähdä pikkuisen loikkaavan kohdun laidalta toiselle, toi uskoa siihen, että liikettä siellä tapahtuu ja paljon. Siinä vaiheessa oli uskomatonta nähdä vauvan olevan niin paljon liikkeellä, enkä itse tuntenut mitään sisälläni tapahtuvista asiosta.

Lapsettomuuden jäljet ovat minussa, enkä niistä varmasti tule eroon pääsemäänkään. Kipu siitä, että tähän tilanteeseen pääseminen oli vaikeampaa, kuin aluksi ajattelimme, antaa oman lisänsä tuntemuksiin. On ollut ilo huomata, että nykyään olen pääosin hyvällä mielellä ja iloinen, tätä en muista olleeni pitkiin aikoihin. Suru oli niin vahva, että se väritti kaikkea olemustani. Vaikka lapsettomuustaipaleemme ja varsinkin hoitojen kesto oli erittäin lyhyt verrattuna joihinkin toisiin lapsettomuuskohtalotovereihimme, koen, että epävarmuus lapsen saamisesta on ollut suuri meillä yhtä lailla. Muistan, kuinka inhosin sitä, että meille sanottiin että kyllä tekin vielä lapsen saatte. Kukaan ihminen ei kuitenkaan olisi voinut meille sellaista varmuudella taata. Onneksi he nyt sitten kuitenkin olivat oikeassa. Mieheni on onnellinen siitä, että leikkisyys ja iloisuus ovat palanneet elämäämme. Välillä pelko siitä, että muuttaako lapsettomuus niin oleellisesti meitä, ettemme osaa enää nauttia yhdessäolosta, tuntui musertavalta. Itku täytti päiväni. Nyt en ole itkenyt, tai ainoastaan liikutuksen kyyneleet ovat ajoittain nousseet silmiini. Mieheni hymy tuntuu myös erilaiselta nykyään, kun häntä katson. Viime aikoina olen tuntenut katsovani häntä samoin, kuin silloin tapaamisemme aikoihin.

Niin, se rakenneultra. Tällä hetkellä emme ole hankkineet vauvalle muuta kuin yhdet ainoat villatöppöset. Viikko sitten lauantaina. Vihdoin uskalsimme tällä pienellä hankinnalla osoittaa, että uskomme tämän onnistuvan. Vaunuja ja turvakaukaloa olemme käyneet kyllä katsomassa, mutta niiden ostamiseen ei ole vielä ollut rohkeutta, eikä mielestäni tarvettakaan. Varsinaisia vauvanvaatteita meillä ei ole vielä mitään hankittuna. Eilen katselin kauniita vauvanvaatteita ja nyt olen ajatellut, että kunhan saamme rakenneultran käytyä ja jos kaikki nyt näyttää olevan kunnossa, voisimme alkaa hankkia jotakin.

Toivottavasti reilun viikon päästäkin voin iloita tulevasta vauvastamme ilman huolta. Se on suurin toiveeni.

Ensimmäiset liikkeet

Eilen illalla vietimme rauhallista koti-iltaa, minulla edessä pari vapaapäivää ja muutenkin koko päivä oli ollut rauhallinen. Joimme teetä hunajalla makeutettuna. Lepäilin sohvalla selälläni, mies vieressäni. Yhtäkkiä, keskellä alavatsaa, tuntui kolme tai neljä "muljahdusta". Ensimmäistä kertaa voin varmuudella sanoa tunnistaneeni vauvamme liikkeet. Tekikö hän siellä kuperkeikkoja, vai mitä, mutta ihanalta se tuntui.

Askel askeleelta vauva alkaa tuntua yhä todellisemmalta. Hän on saapumassa elämäämme. Hän, jota olemme odottaneet. Muistan joskus kuiskanneeni hiljaa jonkun ystävän pikkuvauvan korvaan, että jos voit lähettää sinne vauvamaahan viestejä, niin kerrothan sinne, että täällä me olemme. Odotamme ja toivomme. Nyt toiveemme on kuultu. Rakkaus on suuri jo nyt. <3

Varovainen onni

Paljon on vettä virrannut vai miten se ikivanha kulunut sanonta menikään..

Näinä muutamana kuukautena, kun blogini on pysynyt hiljaisena, on tapahtunut elämämme ehkäpä suurin asia. Olen tullut raskaaksi. Kaiken tuskan ja ahdistuksen jälkeen olen saanut nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestissä ne kaksi viivaa, vahvoina ja varmoina. Meistä on tulossa äiti ja isä.

Sellainen sisäinen, rauhallinen onni on ollut koko ajan olemassa, mutta nyt vasta uskallan tämän tänne kirjoittaa. Jokainen päivä on toki hyvin varovaista odotusta. Mitä tahansahan voi tietenkin tapahtua, missä vaiheessa vaan. Rakkaan työkaverini sanat ovat kuitenkin vahvistaneet minua jo heti alusta saakka: "Nyt on aika olla iloinen ja onnellinen, jos jotain sitten tapahtuisikin, ehdin suremaan sitä sitten". Ja varmasti kyllä surisinkin, enemmän kuin ikinä olen voinut kuvitella surevani. On tämä sellainen ihme, uuden elämän alku. Pienen ihmisen alku, joka tällä hetkellä jo tuntee minun liikkeeni ja osittain ainakin kuulee äänemme. Minä en vielä pysty tuntemaan hänen liikkeitään, mutta odotan sitä innolla. Joinakin hetkinä minut täyttää niin suunnaton ilo ja rakkaus, etten ole voinut sellaista uskoa koskaan kokevani. Tämä on meidän vauvamme, rakkaan mieheni ja minun.

Pää on niin sekaisin

Adoptio. Sijaisvanhemmuus. Koeputkihedelmöitys.

Pääni on ihan sekaisin näistä ajatuksista. Mielipide vaihtuu suunnilleen minuutin välein. Hetken aikaa tuntuu hyvältä ja selkeältä, kunnes kaikki jälleen hajoaa palasiksi ajatuksissani. Miehelläni taitaa olla samanlaiset tuntemukset, vaikka hän on ollut tähän saakka aina kaikissa päätöksissään se varmempi. Tutkimuksiin lähtiessämme olimme varmoja, että hoitoihin emme sitten lähde, mutta haluamme tietää lapsettomuuden syyn, jos sellainen on mahdollista saada selville. Ensin meille ehdotettiin inseminaatiota ja aloimme hieman harkita sitä. Tämän vuoden alussa saimme tietää, että inseminaatio ei meitä auttaisi, vaan ainoa hoitovaihtoehto olisi IVF. Ensin olimme kumpikin ehdottoman ein kannalla, mutta nyt ajatus siitä, että emme siis koskaan tule saamaan omaa biologista lasta, on saanut mielipiteen hieman horjumaan. Entä jos koeputkihedelmöitystä pitäisi kuitenkin kokeilla. Edes kerran. Ja jos se kerta ei siis onnistuisi, varmastikin miettisimme pitäisikö yrittää vielä toisen kerran. Ainakin. Jos sitten kuitenkin onnistuisi. Olen niin sekaisin.

Adoptio vaihtoehtona tuntui sekin ihan mahdolliselta, mutta prosessin pituus ja hintakin ajatteluttaa. Sijaisvanhemmuus tuntuu ehkä kaukaisimmalta ajatukselta tällä hetkellä.

Ajatus biologisen lapsen saamisesta on nyt tuntunut nousevan aiempaa vahvemmin esiin. Tähän saakka kuvittelin jotenkin, ettei se olisi minulle se kaikkein tärkein asia, mutta jollain tapaa nyt, kun siitä toiveesta täytyisi kokonaan luopua, se tuntuu mahdottoman raskaalta kestää. Meidän jälkeemme ei jäisi mitään meidän yhteistä geeniperimää. Kun me kuolemme, ei meistä jää mitään jäljelle. Se ajatus on tukahduttava. Mitä tällä elämällä on sitten merkitystä. Ihminen kaipaa jatkuvuutta.

Toivoisin, että löytäisimme vastauksen. Pian. Torstaina lääkäri soittaa ja kysyy mielipidettämme hoitoihin lähtemisestä. Vielä ei ole selvää, mikä tulee olemaan vastauksemme tähän tulevaisuuteemme suuresti vaikuttavaan kysymykseen.

Yksi raskausuutinen lisää

Tänään sain kuulla taas yhden raskausuutisen. Yllättävän vähän se enää edes tuntui missään. Kai se viimeinkin on uponnut minuun, että toisten elämä on toisten elämä. Toiset pariskunnat eivät tule saamaan meidän lastamme. He saavat oman lapsensa ja olkoot siitä onnellisia.

Meidän lastamme ei vain koskaan synny. Siitä olen surullinen.

Olen hyvin surullinen. En tule koskaan tekemään positiivista raskaustestiä. En tule koskaan tuntemaan vauvani potkuja kohdussani. En koskaan.

Lapsen me voimme jollakin keinolla saada, mutta raskautta ja sen tuomia tuntemuksia en tule koskaan kokemaan.

Lääkärissä

Tänään jouduin käymään lääkärissä viikon kestäneen flunssani takia. Tai no influenssaksi lääkäri sen nyt nimesi.

Lääkäri kyseli peruskysymykset antibioottilääkitystä varten, mutta tällä kertaa tuo kysymys "onko raskauden mahdollisuutta?" sai ajatukset jälleen kerran palaamaan tähän lapsettomuusasiaan. Vastasin hänelle vain "ei ole". Ei ole koskaan raskauden mahdollisuutta. Surullista.

Vatsakivut ovat hävinneet, toiset kuukautiset laparoskopian jälkeen olivat lähes täysin kivuttomat, en tarvinnut yhtään kipulääkettä. Myöskään ennen vuodon alkamista ei ollut jomotusta, jota aiemmin tunsin. Jotain positiivistakin siis.

Haikeus sydämessä

Suru minussa muuttaa muotoaan.

Huomasin eräänä päivänä töissä, että suruni ja katkeruuteni on muuttumassa haikeudeksi.

Työpaikallani on jonkin aikaa ollut harjoittelija, nuori nainen, jonka huomasin jonkin aikaa sitten olevan raskaana. Nyt raskaus on jo edennyt niin, että kaikki muutkin ovat huomanneet odotuksen. Eräässä kahvihetkessä juteltiin hänen odotuksestaan ja vauvoista. Siitä, minkä ikäisenä kenenkin mielestä on ollut hyvä saada lapsia. Osa on saanut lapsensa nuorena ja sanoi, että nyt heillä on aikaa tehdä omia juttujaan ja keskittyä itseensä, kun lapset ovat jo isompia. Osa taas on viettänyt nuoruutensa matkustellen ja itseensä keskittyen, ja saa nyt nauttia äitiyden iloista.

Meitä oli siellä paikalla kaksi, kenellä ei ole lapsia. En tiedä, mitä tämä toinen lapseton asiasta ajattelee, olemme suunnilleen samanikäisiä.

Siinä hetkessä itselleni ei tullutkaan kateus tai vihakin, jota joskus olisin saattanut kyseisissä tilanteissa tuntea. Huomasin tuntevani haikeutta. Haikeutta siitä, etten luultavasti tule koskaan kokemaan odotusajan iloa, joka tämänkin odottavan naisen silmistä loistaa. En koskaan saa kokea synnytystä, sitä kipua, joka päättyy kaikkein odotetuimman lahjan saamiseen. En tule koskaan näkemään oman lapseni kasvamista, en näe mieheni piirteitä hänessä tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. En koskaan tule osallistumaan oman lapseni häihin, kuten eräs työkaverini on juuri saanut tehdä. Ne ovat asioita, jotka eivät sisälly minun elämääni. Olin koko elämäni tähän saakka ajatellut niiden kuuluvan elämääni. Teen itsessäni luopumista. Yritän alkaa nähdä elämääni toisella tavalla, erilaisessa valossa. Haluan alkaa löytää elämääni toisenlaisia unelmia. Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, että vaikka lapsettomuus ja jotkin tilanteet äitien seurassa ajoittain minua satuttavatkin, voisin elää täysipainoista elämää omana itsenäni. Haluaisin alkaa arvostaa itseäni jälleen tällaisena kuin olen.

Kyllä vauvojen näkeminen koskettaa minua syvältä. Juuri siksi, etten koskaan tule pitämään sylissäni omaa vauvaani. En pysty tällä hetkellä katsomaan vauvoja, tuska on liian kova. Mutta ehkä jonakin päivänä voin nostaa vauvan syliini ja rutistaa, tietäen, että voin olla tärkeä ihminen toiselle, vaikka en olekaan hänen äitinsä. Enkä ole kenenkään äiti. Minussa ei ole koskaan kasvanut elämää. Ehkä joskus saan vastauksen kysymykseen miksi. Ehkä joskus näen kaiken selkeämmin.

Äitiyspakkaus

Uuden äitiyspakkauksen sisältö on julkistettu.

Nykyiset ja tulevat äidit pohtivat, mitkä tuotteet ovat tarpeeksi hyviä ja SOPIVAN ja TARPEEKSI TRENDIKKÄÄN VÄRISIÄ juuri heidän omalle kultamussukalleen!!!!!!!!!!!!!

Minä pohdin, miksi minusta ei koskaan tule äitiä.

Villasukat suoraan sydämeen

Sain ystävänpäivälahjaksi rakkaalta työkaveriltani itsetehdyt villasukat. Hän tietää tästä meidän taistelustamme. Hän kertoi ajatelleensa heti mallin nähtyään, että haluaa tehdä minulle sellaiset sukat. Sukan varressa on sellaista ketjukuviota. Ne ketjut yhdistyvät toisiinsa ohuilla langoilla ja jotenkin sukkia katsoessani ajattelen, että me kaikki lapsettomuuden kanssa taistelevat olemme samassa ketjussa, erillisinä jokainen omien elämänkulkujemme kanssa, mutta kuitenkin yhdessä, jotenkin yhdistettyinä. Ja samalla, meillä on jonkinlainen turvaverkko, toisissamme. Emme ole yksin vaikka useimmiten melko hiljaisina tätä taakkaa kannamme.

Saadessani tuon lahjan joka lämmittää jalkojani, huomaan myös sydämeni lämmenneen.

Tunteet

Olen äärettömän surullinen tästä tilanteesta. Haluaisin olla onnellinen ja viettää normaalia elämää, niin kuin käsittääkseni jokainen ihminen täällä maan päällä tahtoisi. Joskus mielessäni on käynyt ajatus, että voi kun emme olisi koskaan alkaneet toivoa lasta/lapsia, meillä olisi nyt paljon helpompaa. Tämän surun läpikäyminen, tai siihen sopeutuminen, on liian rankkaa.

Tällä hetkellä minulle on hyvin vaikeaa tavata niitä ystäviämme, joilla on lapsia. Eli siis oikeastaan on vain yksi pariskunta, jota tapaan mielelläni. He kärsivät myöskin lapsettomuudesta. Heidänkin tapaamiseensa liittyy nykyään jonkinlainen surullinen häivähdys. Näinkö meille käy, aivan kuin olisimme tipahtaneet junasta väärälle asemalle, eikä uutta junaa enää koskaan tule. Olemme menettäneet jotain, mitä mikään tässä maailmassa ei voi täydellisesti korvata. Tiedän, että elämässämme on paljon sellaisia asioita, joita moni toivoisi omaan elämäänsä, mutta silti kaipaus on suuri. Meistä ei koskaan tule vanhempia.

Olen eristäytynyt omaan kotiimme. Rakastan tätä paikkaa, jossa saan olla juuri niin surullinen kuin olen. Toisinaan saan olla myös iloinen ja onnellinen. Niitä olotiloja kaipaan lisää. Iloa ja onnea. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä suru on käytävä läpi pohjia myöten. Jos jätän jonkin osan siitä katsomatta, se tulee väistämättä myöhemmin eteeni, ja voi olla, että silloin se on jo mennyt liian pahaksi. En tiedä, onko näin, mutta en halua liian äkkiä kääntää ajatuksiani tästä pois. Tämä on elämäni toiseksi suurin menetys. Kyllä, kuitenkin ajattelen niin, että toiseksi suurin. Minulta on kuollut kaksi tärkeää ihmistä, ja se on ollut elämäni suurin menetys.

Pelkään lapsiperheiden tapaamisia. Pelkään niitä iloisia lapsia, jotka odottavat minulta syliä ja hymyä ja leikkiä. Minä en pysty sellaiseen. En osaa olla lasten kanssa, enkä uskalla edes päästää heitä niin lähelle, että joutuisin testaamaan, pystynkö olemaan heidän kanssaan. Haluan vetäytyä pois niistä tilanteista. Pelkään jo äitienpäivää, tulevia sukujuhlia kesällä, loppukesällä/syksyllä lähisukuun syntyvien vauvojen näkemistä, ristiäisiä, kaikkea sitä, mihin minulla ei ole kosketuspintaa. Tuntuu, että hajoan sisäisesti niissä tilanteissa. Pelkään, etten saakaan pidettyä itseäni kasassa, vaan alan itkeä toisten ihmisten katseiden edessä. En osaa enkä pysty sanomaan niitä oikeita sanoja, joita minun kuuluisi noissa tilanteissa sanoa. "Onnea!", "Onpa suloinen vauva!", "Miten olet jaksanut yövalvomiset?" En jaksa esittää olevani kiinnostunut, koska olen liian väsynyt kuulemaan näitä asioita. Useimmiten tuollaisten tapaamisten jälkeen käperryn kotona omiin oloihini itkemään. Seuraavana aamuna kyyneleet ovat haihtuneet ja aloitan taas oman elämäni alusta. Minullakin on oikeus elää täällä, vaikka en äidiksi tulekaan. Olen silti itse saanut elämän lahjana, ja minulla on vielä jotakin hyvääkin edessä, vaikka nyt ei siltä näytäkään.

Ja ei, en toivo kenellekään mitään pahaa. Jokainen tänne syntyvä lapsi on ihme. En vain omalta surultani pysty osallistumaan siihen onneen. Se tuottaa minulle liikaa tuskaa. Yrittäkää edes ymmärtää.

Mitä mulle kuuluu?

On kulunut kolme viikkoa laparoskopiasta, aika tuntuu kuitenkin paljon pidemmältä. Ajatukset ovat olleet vaihtelevia, surusta vihaan ja kaikkea siltä väliltä. Emme tiedä varmasti, mitä aiomme jatkossa tehdä. Enemmän ehkä kallistumme tällä hetkellä sille kannalle, että hoitoihin emme lähde. Jälkitarkastukseen on vielä joitakin viikkoja aikaa. Se on joko päätepiste tai alku. Tai molempia niitä. En tiedä. Tuntuu, etten enää tiedä mistään mitään.

Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella. Olen ahdistunut tulevista tilanteista, joissa joudun kohtaamaan äitejä ja pieniä lapsia. Olen lukkiutunut omaan itseeni, näihin omiin ahdistaviin ajatuksiin. Meiltä on riistetty jotain korvaamatonta. Vauvan hymyn näkeminen polttaa sydämeni karrelle. Minun vauvani ei koskaan hymyile minulle. En tule koskaan näkemään lapseni ensiaskeleita, en koskaan kuule lapseni ensimmäistä sanaa. Kukaan ei koskaan tule kutsumaan minua äidiksi.

Edessä on paljon epävarmuutta. Tarvitsen jostakin toivoa. Toivoa paremmasta.

I am sailing

Päässä soi Rod Stewartin "I am Sailing". No enpä tiedä miksi.

Tuntuu kuin olisin yksin aavalla merellä. Eksyksissä. Välillä taas olen yllättävänkin rauhallinen ja nautin pienistä asioista. Miehen läsnäolosta ja hymystä. Olen pystynyt jopa nukkumaan. Olen ehkä nukkunut liikaakin tämän viikon aikana. Pakenenkohan uneen tätä lapsettomuuden tuskaa? Kenties.

Nyt on kulunut viikko leikkauksesta. Elämäni rankimman tiedon kuulemisesta lääkärin huulilta. Näen yhä silmissäni lääkärin katseen ja kuulen sanat korvissani. Muistan kuinka naislääkäri katsoi minua silmiin. Mielestäni hänellä oli lohdullinen katse, vahvan naisen katse. Hänkin oli varmaan elämässään ja työurallaan kohdannut naisia hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Surua ja iloa. Joinakin hetkinä ajattelen, että tämän kestän, mutta syöpää en kestäisi. En itselläni enkä kenelläkään rakkaallani. Se olisi vielä pelottavampaa kuin tämä. Huomaan ajattelevani ihmeellisiä ajatuksia.

En ole itkenyt viime lauantain jälkeen. Tai en ainakaan muista. Musiikki saa minut itkemään. Antti Tuiskun "Rukous". Häissämme esitetty "Enkelin rukous". En ikinä voinut sinä maailman onnellisimpana päivänä aavistaa tulevaa, tätä yhteistä tuskaa, jota joudumme vielä kantamaan. Silloin oli suuri onni, jonka muuttumista muuksi en voinut millään tietää. Ja hyvä niin. Onhan se onni toki vielä olemassa, ja ehkä jollain tapaa vahvempanakin nyt. Suurella surulla vahvistettuna, tämä sydänten liitto sen kestää. Surunkin kaikkein suurimman. Vielä elämäämme mahtuu paljon iloakin, kunhan tästä aikaa kuluu ja alamme nähdä elämää vielä laajemmin. Kyllä, iloakin me vielä tulemme kokemaan. Siihen on pakko luottaa, vaikka se vaikealta joskus tuntuukin.

Kyllä, meillä on tulevaisuus.

Läheisten ihmisten tuki

Viime päivinä olen ollut yksin kotona, sairaslomalla toipumassa laparoskopiasta. Jo ensimmäisenä arkipäivänä aloin toivoa, että viikko menisi nopeasti ja pääsisin pian töihin. Ajattelemaan muita asioita. Fyysinen olo on hyvä, mutta henkisesti olen aika rikki.

Muutamalle ystävälle ja äidilleni olen kertonut saamastani tiedosta. Mieheni haluaisi, että nyt kertoisimme myös hänen vanhemmilleen, missä mennään. Ymmärrän, että mieheni haluaa kertoa heille, mutta minulle se on aika rankka paikka, koska "vika" on löytynyt minusta. Minun sairauteni vuoksi emme voi tulla luonnollisella tavalla raskaaksi. Ja voi olla, että emme koskaan tule saamaan biologista lasta, koska saattaa olla, ettemme lähde yrittämään hoitoja. Mieheni on sanonut minulle monta kertaa, että enhän minä tahallani ole tätä tehnyt, ettei raskautuminen onnistu, että se nyt vain on niin, mutta silti minä koen sen syvästi omana tuskanani.

Olen saanut elämässäni jo lapsena tutustua pariskuntaan, kenellä ei ollut lapsia. He tulivat meidän elämäämme sen vaikean menetyksemme myötä, ja ovat pysyneet elämässäni tähän saakka. Eilen sain vahvasti kokea tukea häneltä, joka on jo päässyt lapsettomuuden pahimmasta tuskasta yli. Tuntui rohkaisevalta, vaikkakin toki surulliselta, tästäkin voi päästä yli ja elämä voi jatkua. Erilaisena kuin on aiemmin ajatellut, mutta silti oikeana ja minulle täydellisenä elämänä. Rohkeutta vain, sydämeni, kyllä elämä vielä kannattaa.

Endometriosis peritonealis

Se on diagnoosi, jonka eilisessä laparoskopiassa sitten sain. Operaatioajan piti alunperin olla vasta helmikuussa mutta nyt se aikaistuikin, ja kai se on hyvä niin. Endometrioosia siis löytyi erinäisistä paikoista ja se saatiin tällä erää poistettua. Se oli se hyvä uutinen. Mutta sitten se toinen asia, jonka sain samalla tietää. Odotukseni eiliselle olivat suuret, sillä ajattelin, että endometrioosin poiston jälkeen voimme aloittaa alusta ja ehkä minulla olisi mahdollisuus nyt raskautuakin. Se, mitä sain lääkäriltä kuulla, muutti kaikki aiemmat kuvitelmat. Lääkäri kertoi, että molemmat munanjohtimeni ovat luultavasti täynnä endometrioosin aiheuttamia kiinnikkeitä, koska niitä huuhdottaessa käytännössä mitään ei mennyt läpi. Lääkärin tätä kertoessa kyyneleet alkoivat tulla silmiini ja muistan vain kysyneeni, että "siis molemmat"? Ja hän katsoi minua suoraan silmiin ja vastasi kyllä. Meillä ei siis ole mahdollisuutta raskautua luonnollisesti. Paitsi jos tapahtuu ihme.

On hyvä, että olemme saaneet nyt selville syyn lapsettomuuteemme, mutta tieto tuntuu äärettömän raskaalta. Minussa on sellainen vika, joka estää meidän tulemista vanhemmiksi luonnollisella tavalla. Se satuttaa minua suunnattomasti. Kuultuani tämän ja lääkärin poistuttua, aloin itkeä. Hoitajat olivat juuri auttamassa viereistä potilasta liikkeelle ja heistä toinen, ihana opiskelija, huomasi silloin kyyneleeni. Hän tuli sänkyni viereeni ja silitti minua hellästi kädestä. Hän sanoi, että itke vain, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse esittää vahvaa, jos ei sitä nyt ole. Hän oli vierelläni ja kuunteli, kun kerroin hänelle saamani tiedon. Hän lohdutti minua olemassaolollaan. Tuntui hyvältä ja kohdatulta. Hän oli hoitajanani loppuillan ja minulle jäi hänestä oikein lämmin tunne. Olin kiitollinen, että hän oli siinä sillä hetkellä, kun lohtua tarvitsin. Ja tästä eteen päin tarvitsen edelleen. Nyt matka on vasta alkanut. Lähdemmekö hoitoihin nyt, vai odotammeko vieläkin sitä ihmettä? Jälkitarkastuksessa lapsettomuuspoliklinikalla keskustelemme näistä aiheista, ja siihen mennessä olisi tehtävä jonkinlaista päätöstä. Toisaalta tällä hetkellä pelkoni siitä, että soluissamme on jotain vikaa, jos ne eivät hedelmöity, poistui. Solumme eivät ole koskaan voineet edes kohdata. Tietenkin voihan soluistakin vielä häiriöitä löytyä, mutta tällä hetkellä emme sitä voi tietää. Jollain tapaa voisin olla valmiskin, kaikista aiemmista ajatuksista huolimatta, lähtemään kokeilemaan hoitoja. Ehkä. Suuri ehkä.