On kulunut melkein vuosi edellisestä blogikirjoituksestani. Aina silloin tällöin olen miettinyt, mitä tälle blogilleni tekisin. Poistanko sen kokonaan, jätänkö tänne tällaisenään vai jatkanko kirjoittamista. Nyt ainakin tuntuu siltä, että voisin jatkaa kirjoittamista. Tällä hetkellä elän erilaista elämää kuin blogin aloitusvaiheessa, mutta edelleen mietiskelen ja muistan hyvin ajat, jolloin aloitin kirjoittamisen. Ei lapsettomuus ja sen aiheuttama tuska ole unohtunut. Enkä haluakaan niitä täysin unohtaa. Olen onnellinen siitä, että kestin ne vuodet ja nyt saamme olla tässä, kiitollisuutta täynnä.
Tyttäremme täytti äskettäin vuoden. Mikä ihmeellinen vuosi meillä onkaan takana. Kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut päätä huimaavaa. Miten olemme voineetkaan saada elämäämme sulostuttamaan täydellisen pienen ihmeen. Suurin tunne on aina kiitollisuus. Tiedän, että elämä ei mene näin kaikilla ja on paljon niitä, joille tätä samaa toivoisin koko sydämestäni. Oma toiveeni kun ei kuitenkaan voi lasta kaikille toivojille suoda.
Otat ensimmäisiä varovaisia askeleitasi
Kohti aurinkoa
Kohti valoa
Elämää
Sinulla on hymy joka loistaa silmissäsi saakka
Hymyile rakas hymyile
Naura ja kujertele
Varovaiset askeleesi vaihtuvat juoksuun
Koko maailma on avoin
Sinulle on
Kaikki mahdollista
