Pää on niin sekaisin

Adoptio. Sijaisvanhemmuus. Koeputkihedelmöitys.

Pääni on ihan sekaisin näistä ajatuksista. Mielipide vaihtuu suunnilleen minuutin välein. Hetken aikaa tuntuu hyvältä ja selkeältä, kunnes kaikki jälleen hajoaa palasiksi ajatuksissani. Miehelläni taitaa olla samanlaiset tuntemukset, vaikka hän on ollut tähän saakka aina kaikissa päätöksissään se varmempi. Tutkimuksiin lähtiessämme olimme varmoja, että hoitoihin emme sitten lähde, mutta haluamme tietää lapsettomuuden syyn, jos sellainen on mahdollista saada selville. Ensin meille ehdotettiin inseminaatiota ja aloimme hieman harkita sitä. Tämän vuoden alussa saimme tietää, että inseminaatio ei meitä auttaisi, vaan ainoa hoitovaihtoehto olisi IVF. Ensin olimme kumpikin ehdottoman ein kannalla, mutta nyt ajatus siitä, että emme siis koskaan tule saamaan omaa biologista lasta, on saanut mielipiteen hieman horjumaan. Entä jos koeputkihedelmöitystä pitäisi kuitenkin kokeilla. Edes kerran. Ja jos se kerta ei siis onnistuisi, varmastikin miettisimme pitäisikö yrittää vielä toisen kerran. Ainakin. Jos sitten kuitenkin onnistuisi. Olen niin sekaisin.

Adoptio vaihtoehtona tuntui sekin ihan mahdolliselta, mutta prosessin pituus ja hintakin ajatteluttaa. Sijaisvanhemmuus tuntuu ehkä kaukaisimmalta ajatukselta tällä hetkellä.

Ajatus biologisen lapsen saamisesta on nyt tuntunut nousevan aiempaa vahvemmin esiin. Tähän saakka kuvittelin jotenkin, ettei se olisi minulle se kaikkein tärkein asia, mutta jollain tapaa nyt, kun siitä toiveesta täytyisi kokonaan luopua, se tuntuu mahdottoman raskaalta kestää. Meidän jälkeemme ei jäisi mitään meidän yhteistä geeniperimää. Kun me kuolemme, ei meistä jää mitään jäljelle. Se ajatus on tukahduttava. Mitä tällä elämällä on sitten merkitystä. Ihminen kaipaa jatkuvuutta.

Toivoisin, että löytäisimme vastauksen. Pian. Torstaina lääkäri soittaa ja kysyy mielipidettämme hoitoihin lähtemisestä. Vielä ei ole selvää, mikä tulee olemaan vastauksemme tähän tulevaisuuteemme suuresti vaikuttavaan kysymykseen.

Yksi raskausuutinen lisää

Tänään sain kuulla taas yhden raskausuutisen. Yllättävän vähän se enää edes tuntui missään. Kai se viimeinkin on uponnut minuun, että toisten elämä on toisten elämä. Toiset pariskunnat eivät tule saamaan meidän lastamme. He saavat oman lapsensa ja olkoot siitä onnellisia.

Meidän lastamme ei vain koskaan synny. Siitä olen surullinen.

Olen hyvin surullinen. En tule koskaan tekemään positiivista raskaustestiä. En tule koskaan tuntemaan vauvani potkuja kohdussani. En koskaan.

Lapsen me voimme jollakin keinolla saada, mutta raskautta ja sen tuomia tuntemuksia en tule koskaan kokemaan.

Lääkärissä

Tänään jouduin käymään lääkärissä viikon kestäneen flunssani takia. Tai no influenssaksi lääkäri sen nyt nimesi.

Lääkäri kyseli peruskysymykset antibioottilääkitystä varten, mutta tällä kertaa tuo kysymys "onko raskauden mahdollisuutta?" sai ajatukset jälleen kerran palaamaan tähän lapsettomuusasiaan. Vastasin hänelle vain "ei ole". Ei ole koskaan raskauden mahdollisuutta. Surullista.

Vatsakivut ovat hävinneet, toiset kuukautiset laparoskopian jälkeen olivat lähes täysin kivuttomat, en tarvinnut yhtään kipulääkettä. Myöskään ennen vuodon alkamista ei ollut jomotusta, jota aiemmin tunsin. Jotain positiivistakin siis.

Haikeus sydämessä

Suru minussa muuttaa muotoaan.

Huomasin eräänä päivänä töissä, että suruni ja katkeruuteni on muuttumassa haikeudeksi.

Työpaikallani on jonkin aikaa ollut harjoittelija, nuori nainen, jonka huomasin jonkin aikaa sitten olevan raskaana. Nyt raskaus on jo edennyt niin, että kaikki muutkin ovat huomanneet odotuksen. Eräässä kahvihetkessä juteltiin hänen odotuksestaan ja vauvoista. Siitä, minkä ikäisenä kenenkin mielestä on ollut hyvä saada lapsia. Osa on saanut lapsensa nuorena ja sanoi, että nyt heillä on aikaa tehdä omia juttujaan ja keskittyä itseensä, kun lapset ovat jo isompia. Osa taas on viettänyt nuoruutensa matkustellen ja itseensä keskittyen, ja saa nyt nauttia äitiyden iloista.

Meitä oli siellä paikalla kaksi, kenellä ei ole lapsia. En tiedä, mitä tämä toinen lapseton asiasta ajattelee, olemme suunnilleen samanikäisiä.

Siinä hetkessä itselleni ei tullutkaan kateus tai vihakin, jota joskus olisin saattanut kyseisissä tilanteissa tuntea. Huomasin tuntevani haikeutta. Haikeutta siitä, etten luultavasti tule koskaan kokemaan odotusajan iloa, joka tämänkin odottavan naisen silmistä loistaa. En koskaan saa kokea synnytystä, sitä kipua, joka päättyy kaikkein odotetuimman lahjan saamiseen. En tule koskaan näkemään oman lapseni kasvamista, en näe mieheni piirteitä hänessä tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. En koskaan tule osallistumaan oman lapseni häihin, kuten eräs työkaverini on juuri saanut tehdä. Ne ovat asioita, jotka eivät sisälly minun elämääni. Olin koko elämäni tähän saakka ajatellut niiden kuuluvan elämääni. Teen itsessäni luopumista. Yritän alkaa nähdä elämääni toisella tavalla, erilaisessa valossa. Haluan alkaa löytää elämääni toisenlaisia unelmia. Toivon pääseväni siihen tilanteeseen, että vaikka lapsettomuus ja jotkin tilanteet äitien seurassa ajoittain minua satuttavatkin, voisin elää täysipainoista elämää omana itsenäni. Haluaisin alkaa arvostaa itseäni jälleen tällaisena kuin olen.

Kyllä vauvojen näkeminen koskettaa minua syvältä. Juuri siksi, etten koskaan tule pitämään sylissäni omaa vauvaani. En pysty tällä hetkellä katsomaan vauvoja, tuska on liian kova. Mutta ehkä jonakin päivänä voin nostaa vauvan syliini ja rutistaa, tietäen, että voin olla tärkeä ihminen toiselle, vaikka en olekaan hänen äitinsä. Enkä ole kenenkään äiti. Minussa ei ole koskaan kasvanut elämää. Ehkä joskus saan vastauksen kysymykseen miksi. Ehkä joskus näen kaiken selkeämmin.

Äitiyspakkaus

Uuden äitiyspakkauksen sisältö on julkistettu.

Nykyiset ja tulevat äidit pohtivat, mitkä tuotteet ovat tarpeeksi hyviä ja SOPIVAN ja TARPEEKSI TRENDIKKÄÄN VÄRISIÄ juuri heidän omalle kultamussukalleen!!!!!!!!!!!!!

Minä pohdin, miksi minusta ei koskaan tule äitiä.

Villasukat suoraan sydämeen

Sain ystävänpäivälahjaksi rakkaalta työkaveriltani itsetehdyt villasukat. Hän tietää tästä meidän taistelustamme. Hän kertoi ajatelleensa heti mallin nähtyään, että haluaa tehdä minulle sellaiset sukat. Sukan varressa on sellaista ketjukuviota. Ne ketjut yhdistyvät toisiinsa ohuilla langoilla ja jotenkin sukkia katsoessani ajattelen, että me kaikki lapsettomuuden kanssa taistelevat olemme samassa ketjussa, erillisinä jokainen omien elämänkulkujemme kanssa, mutta kuitenkin yhdessä, jotenkin yhdistettyinä. Ja samalla, meillä on jonkinlainen turvaverkko, toisissamme. Emme ole yksin vaikka useimmiten melko hiljaisina tätä taakkaa kannamme.

Saadessani tuon lahjan joka lämmittää jalkojani, huomaan myös sydämeni lämmenneen.

Tunteet

Olen äärettömän surullinen tästä tilanteesta. Haluaisin olla onnellinen ja viettää normaalia elämää, niin kuin käsittääkseni jokainen ihminen täällä maan päällä tahtoisi. Joskus mielessäni on käynyt ajatus, että voi kun emme olisi koskaan alkaneet toivoa lasta/lapsia, meillä olisi nyt paljon helpompaa. Tämän surun läpikäyminen, tai siihen sopeutuminen, on liian rankkaa.

Tällä hetkellä minulle on hyvin vaikeaa tavata niitä ystäviämme, joilla on lapsia. Eli siis oikeastaan on vain yksi pariskunta, jota tapaan mielelläni. He kärsivät myöskin lapsettomuudesta. Heidänkin tapaamiseensa liittyy nykyään jonkinlainen surullinen häivähdys. Näinkö meille käy, aivan kuin olisimme tipahtaneet junasta väärälle asemalle, eikä uutta junaa enää koskaan tule. Olemme menettäneet jotain, mitä mikään tässä maailmassa ei voi täydellisesti korvata. Tiedän, että elämässämme on paljon sellaisia asioita, joita moni toivoisi omaan elämäänsä, mutta silti kaipaus on suuri. Meistä ei koskaan tule vanhempia.

Olen eristäytynyt omaan kotiimme. Rakastan tätä paikkaa, jossa saan olla juuri niin surullinen kuin olen. Toisinaan saan olla myös iloinen ja onnellinen. Niitä olotiloja kaipaan lisää. Iloa ja onnea. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä suru on käytävä läpi pohjia myöten. Jos jätän jonkin osan siitä katsomatta, se tulee väistämättä myöhemmin eteeni, ja voi olla, että silloin se on jo mennyt liian pahaksi. En tiedä, onko näin, mutta en halua liian äkkiä kääntää ajatuksiani tästä pois. Tämä on elämäni toiseksi suurin menetys. Kyllä, kuitenkin ajattelen niin, että toiseksi suurin. Minulta on kuollut kaksi tärkeää ihmistä, ja se on ollut elämäni suurin menetys.

Pelkään lapsiperheiden tapaamisia. Pelkään niitä iloisia lapsia, jotka odottavat minulta syliä ja hymyä ja leikkiä. Minä en pysty sellaiseen. En osaa olla lasten kanssa, enkä uskalla edes päästää heitä niin lähelle, että joutuisin testaamaan, pystynkö olemaan heidän kanssaan. Haluan vetäytyä pois niistä tilanteista. Pelkään jo äitienpäivää, tulevia sukujuhlia kesällä, loppukesällä/syksyllä lähisukuun syntyvien vauvojen näkemistä, ristiäisiä, kaikkea sitä, mihin minulla ei ole kosketuspintaa. Tuntuu, että hajoan sisäisesti niissä tilanteissa. Pelkään, etten saakaan pidettyä itseäni kasassa, vaan alan itkeä toisten ihmisten katseiden edessä. En osaa enkä pysty sanomaan niitä oikeita sanoja, joita minun kuuluisi noissa tilanteissa sanoa. "Onnea!", "Onpa suloinen vauva!", "Miten olet jaksanut yövalvomiset?" En jaksa esittää olevani kiinnostunut, koska olen liian väsynyt kuulemaan näitä asioita. Useimmiten tuollaisten tapaamisten jälkeen käperryn kotona omiin oloihini itkemään. Seuraavana aamuna kyyneleet ovat haihtuneet ja aloitan taas oman elämäni alusta. Minullakin on oikeus elää täällä, vaikka en äidiksi tulekaan. Olen silti itse saanut elämän lahjana, ja minulla on vielä jotakin hyvääkin edessä, vaikka nyt ei siltä näytäkään.

Ja ei, en toivo kenellekään mitään pahaa. Jokainen tänne syntyvä lapsi on ihme. En vain omalta surultani pysty osallistumaan siihen onneen. Se tuottaa minulle liikaa tuskaa. Yrittäkää edes ymmärtää.