Tulevaisuus? Mitä tästä kaikesta vielä seuraa?

Hieman helpommin menneen kesän jälkeen ahdistus on purkautunut näköjään pahemmin kuin osasin arvatakaan. En olisi enää halunnut palata näihin tunnelmiin. Huomaan, että lapsettomuuden käsitteleminen on hyvin vaikeaa. Tavallaan kun ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää, tästä ei tunnu olevan ulospääsyä. Vaikka sanon, etten enää edes toivo raskautta, niin kauan kuin elimistöni edes jollakin lailla osoittaa olevansa elossa ja tiedän, että se jollakin lailla toimii, toivon kuitenkin, alitajuisesti. Huomaan, että tästä on vaikempi päästä eteen päin kuin läheisten kuolemasta.

Olin välillä juomatta kahvia, tai ainakin vähensin sitä reippaasti, josko silloin tulisin raskaaksi. En tullut. Nyt juon taas kahvia.

En tehnyt pariin vuoteen yövuoroja, jotta elimistöni hormonitoiminta ei ainakaan sillä sekoittuisi. En tullut raskaaksi. Nyt olen jälleen palaamassa kolmivuorotyöhön, ehkä pienillä kevennyksillä, mutta olen siis luvannut tehdä myös yövuoroja.

Raskausvitamiineja ja vehnänalkioöljyä käytän vielä. En usko, että niistä on apua raskautumiseeni, mutta jospa ne virkistäisivät oloani muuten. Greipppimehun ja mitäkaikkea niitä oli, olen jo unohtanut.

Eniten minua vaivaa se, että lapsettomuudesta kärsiminen rajoittaa elämääni. En enää halua tavata ihmisiä samalla tapaa kuin aiemmin halusin. Kaikkialla kysytään, mitä kuuluu. En osaa oikein vastata siihen, sillä en haluaisi sanoa ihan hyvää, mutta en myöskään koe voivani kertoa totuutta. Useimmiten tunnen, ettei minun elämässäni ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa kenellekään. Useimmiten myös tunnen, ettei minua kiinnosta kuulla toisten yövalvomisista ja vaipanvaihdoista. Enkä todellakaan kestä kuulla uutisia mahdollisista uusista raskauksista. Se on kai pahin sosiaalisuuttani rajoittava tekijä tällä hetkellä.

Näen nykyään lähes joka yö unia, joissa huomaan jonkun ystäväni olevan raskaana tai hän kertoo minulle tällaisen uutisen. Ahdistaa ihan hirveästi.

Ainoa paikka, missä olen saanut viime aikoina kokea hyvää oloa, on ollut kirkko. Siis oman kodin ulkopuolella. Kirkossa minulta ei vaadita mitään. Siellä saan kuulla, että kaikkine puutteineni ja sairauksineni olen silti rakas, ja että elämälläni on kuitenkin tarkoitus. Sitä mietinkin välillä, että mikä nyt sitten on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea?

Ja ne kirotut raskausuutiset kaikkialla

No niin, eilen sitä taas iltapäivälehdet kertoivat, kuinka iskelmälaulaja, joka elokuussa meni naimisiin, on nyt ilmoittanut olevansa raskaana. Onnea vaan hänelle, ei siinä mitään, mutta kyllähän se taas vähän kirpaisee. Olinkin ehtinyt ajatella katsoessani hetki sitten hänen kuvaansa jossakin, että jokohan hän on raskaana. Häiden aikaan kun lehdet kirjoittelivat, että toivovat perheenlisäystä. Normaaleilla ihmisillähän se ei jää pelkästään toiveeksi toisin kuin meillä.

Synkkää ja ahdistavaa minulle.

Iholla-sarjaa olen alkanut katsella. Yrjänän takia. Voi että itkin jo ensimmäistä jaksoa katsellessa. Toiset saavat lapsia eivätkä edes niitä toivo, ja toiset taistelevat ja taistelevat vuosikaudet eikä se aina siltikään johda toivottuun tulokseen. Paljon voimia Yrjänälle ja hänen vaimolleen, ja jokaiselle, jota tämä asia koskettaa.

Omassa elämässä en enää edes ajattele lapsen saamisen olevan kovin todennäköistä. Pessimistinen ajattelutapani on vienyt voiton. Meidän kotimme näyttää ja tuntuu kahden ihmisen kodilta. Kahden onnellisen ihmisen kodilta. Rakastan olla täällä, omissa oloissani, ilman ahdistavia tilanteita, joissa joutuisin pelkäämään joutuvani heikoille jäille. Siltä minusta tuntuu, kun olen lapsiperheiden seurassa. Olen heikoilla jäillä, jotka voivat pettää millä hetkellä tahansa. Minulla ei ole sijaa lapsiperheiden tapahtumissa. En osaa olla niistä kiinnostunut, eivätkä ne kosketa minua millään tapaa. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pelkään kuulevani lisää raskausuutisia, ja seuraan sairaalloisesti lisääntymisikäisten naisten mahoja ja vaatetusta, epäillen että sillä on tarkoitus peittää allensa kasvava maha. Pelkään tiettyjen läheisten ihmisten tapaamista, koska olen varma, että uutinen jo kolkuttelee ovella. Se uutinen, johon en osaa sanoa mitään. Uutinen, joka vie jalat alta ja salpaa hengityksen. En osaa olla niissä tilanteissa. Pelkään, että se näkyy, kuinka ahdistunut olenkaan. En osaa sanoa mitään. Odotan vain, että he poistuvat paikalta ja sitten tulee itku. Katkerat epäonnistuneen naisen kyyneleet. Jos kaikki olisi meilläkin mennyt niin kuin itse suunnittelimme, meillä olisi nyt jo ainakin yksi lapsi, melko varmasti odottaisin jo toista. Mutta ei mennyt. Naurettavaa, joskus mietin, että "kaksi vai kolme lasta". Typerä minä!

Vierailulla vauvaperheessä

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Tuli pakottava tarve tulla jakamaan tänne sanat, joita en olisi koskaan halunnut kuulla!

Olimme vierailulla ystäväpariskunnan luona, heillä on muutaman kuukauden ikäinen vauva. Toivoin koko ajan, että meidän lapsiasioistamme ei tulisi mitään keskustelua. Mutta eikös vaan kun siinä sitten katseltiin heidän vauvaansa niin esittivät meille kysymyksen: "Kuinkas teidän lapsisuunnitelmat?" Olin ihan hiljaa, mieheni vastasi sitten, että onhan tässä jo parisen vuotta toivottu, mutta ei ole vastausta kuulunut. Sitten he sanoivat, että "teettäähän se vauva paljon työtä, mutta eivät ole katuneet"! No onpa hienoa, jos nyt vielä olisivatkin sanoneet, että kaduttaa kun ovat saaneet! Ja vielä, alkavat kysyä, olemmeko käyneet tutkimuksissa ja mitä mieltä olemme hoitoihin menosta.. Olisi varmaan pitänyt siinä vaiheessa sanoa, että me lähdetään nyt tai ainakin, että ei haluta nyt keskustella tästä aiheesta, koska olimme lähteneet viettämään ILOISTA KESÄPÄIVÄÄ ilman huolia ja murheita! Mutta ei siis päättynyt hyvissä merkeissä se päivä. Joo, no sanoin, että lapsettomuuteemme ei ole syytä löytynyt, mutta emme ehkä ole hoitoihin hakeutumassa. No sitten iski viimeinen pommi. Vaimo sanoi, että "niin no se nyt riippuu tietysti siitä, KUINKA PALJON SITÄ LASTA SITTEN HALUAA"!!!! Nyt tekisi mieli kirota. Ihminen, jonka ei ole tarvinnut kohdata niitä ajatuksia, että raskaus ei ehkä koskaan ala, ei tiedä tästä mitään, eikä voi koskaan täysin ymmärtää. Ei voi koskaan sanoa toiselle, että toinen ei halua lasta tarpeeksi, päätti hän sitten hoitojenkin suhteen mitä tahansa. Itse toivoisin, että meille sanottaisiin, että toivotaan ja uskotaan, että elämässä tapahtuu hyviä asioita, tässä asiassa ja muissa. Kukaan ei voi meille varmuudella luvata, että saisimme lapsen. Tyhjiä lupauksia en tahdo kuulla.

En tiedä, kuinka suhtaudun näihin ihmisiin jatkossa. 

Pettymys?

En ole raskaana, vaikka kovasti uskoin sen nyt olevan mahdollista. En tunne pettymystä, en surua, en oikeastaan yhtään mitään. Miten minusta tuntuukin tällä hetkellä, että aika on ajanut meidän ohitse. Ehkä vain pitää uskoa se ja alkaa elää sen mukaan. Kahdestaan.

Haaveilemme matkasta. Olen alkanut haaveilla kissasta. Unelmoimme ihanasta omasta kodista. Meille kahdelle. Me olemme olemassa, tässä elämässä, toisillemme. Miksi tavoitella jotain, joka taitaa olla mahdottomuus saavuttaa ja kaiken lisäksi tämä tavoitteleminen ja ikuinen toivominen sairastuttaa minut. Tahdon elää täysillä. Tahdon olla onnellinen. Minulle on annettu elämä elettäväksi. En tahdo surra koko elämääni.

Voisinko alkaa katsoa maailmaa jotenkin uudella tavalla? Voisinko alkaa rakastaa itseäni, siis olla tyytyväinen itseeni? Voisinko huomioida enemmän aviomiestäni, ystäviäni, ihmisiä ympärilläni?

Toiveet liian korkealla

Pitkästä, pitkästä aikaa tässä kierrossa minulla on noussut iso toivo siitä, että nyt voisin olla raskaana. Tunnistin ovulaation ja tällä kertaa oikealta puolelta, jolta yleensä en ole tunnistanut mitään. Ja nyt mietinkin, että jos vasemmalla puolella on jotain vikaa, mutta nyt olisikin toisen munasarjan vuoro ja tällä kertaa meitä onnistaisi. Seuraan kaikkia oireita ja vatsakipuja, ja samalla tiedän tunteneeni kaiken tämän jo niin monta kertaa, eikä se ole lopulta johtanut mihinkään. Ja tiedän pettyväni tällä kertaa pahemmin kuin koskaan, jos nytkään ei tule onnistumista. Kaiken lisäksi olen kuullut radiosta useaan kertaan Juha Tapion kappaleen "Sitkeä sydän", jolla on ollut useammalle raskautta toivovalle toivoa antava merkitys. Olisiko sillä meillekin, tässä hetkessä. Tiedän kyllä, että vaikka raskauteni olisikin nyt alkanut, pieni sydän ei vielä sykkisi, mutta sydämen alku olisi jossakin olemassa. Ja olisipa se nyt sitten sitkeä. Tarpeeksi sitkeä tähän kovaan maailmaan.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuus tulla raskaaksi ennen tutkimuksiin menemistä. Maaliskuussa meillä on aika keskussairaalaan ensikäynnille. Toivon viimeiseen asti, että ennen sitä saamme positiivisen raskaustestin.

Toive normaalista elämästä

Masentavimmat päivät ovat jälleen tältä erää ohi. Toivoisin, että niitä ei enää tulisikaan. Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että pääsisin näistä alakuloisista mietteistä normaaliin elämään. Haluaisin päästä tasapainoon itseni ja ajatusteni kanssa. Pelkään ajoittain sitäkin, että vaikka tulisin raskaaksi ja saisimme sen toivotun lapsen, en olisi sittenkään sinut itseni kanssa. Pelkään, että tunnen itseni ikuisesti jollakin tavalla epäonnistuneeksi.

Haluan olla tyytyväinen itseeni ja elämääni.

Pelkoa ja masennusta viime aikoina minulle toi se, että ymmärsin, että lähipiirissämme on melko varmasti pian tulossa vauvauutisia. Heille, joiden ensimmäinen lapsi on vielä todella pieni. Tässä asiassa kun ei vuoronumeroita ole käytössä, niin toiset ehtivät mennä ohi jo monta kertaa. Se tuntuu epäreilulta, mutta senkin yli on päästävä. Elämä ei ole kilpailu.

Tahtoisin saada varmuuden siitä, että voin olla vielä onnellinen. Ja että voin olla onnellinen myös ilman lapsia.

Saimme lähetteen keskussairaalaan lapsettomuustutkimuksiin. Kutsua sinne odotellaan varmaan joitakin kuukausia. En tiedä, mitä ajatella. Helpointa olisi, jos vain voisi unohtaa tämän kaiken.

Sydämeni on rikki.

                                          

Tällä hetkellä en jaksa mitään. Pitää mennä iltavuoroon töihin, ja olen itkenyt koko aamun. En jaksaisi puhua kenenkään kanssa. Töissä on pakko. Voi kun saisin voimaa taas mennä tämänkin päivän yli.