Pettymys?

En ole raskaana, vaikka kovasti uskoin sen nyt olevan mahdollista. En tunne pettymystä, en surua, en oikeastaan yhtään mitään. Miten minusta tuntuukin tällä hetkellä, että aika on ajanut meidän ohitse. Ehkä vain pitää uskoa se ja alkaa elää sen mukaan. Kahdestaan.

Haaveilemme matkasta. Olen alkanut haaveilla kissasta. Unelmoimme ihanasta omasta kodista. Meille kahdelle. Me olemme olemassa, tässä elämässä, toisillemme. Miksi tavoitella jotain, joka taitaa olla mahdottomuus saavuttaa ja kaiken lisäksi tämä tavoitteleminen ja ikuinen toivominen sairastuttaa minut. Tahdon elää täysillä. Tahdon olla onnellinen. Minulle on annettu elämä elettäväksi. En tahdo surra koko elämääni.

Voisinko alkaa katsoa maailmaa jotenkin uudella tavalla? Voisinko alkaa rakastaa itseäni, siis olla tyytyväinen itseeni? Voisinko huomioida enemmän aviomiestäni, ystäviäni, ihmisiä ympärilläni?

Toiveet liian korkealla

Pitkästä, pitkästä aikaa tässä kierrossa minulla on noussut iso toivo siitä, että nyt voisin olla raskaana. Tunnistin ovulaation ja tällä kertaa oikealta puolelta, jolta yleensä en ole tunnistanut mitään. Ja nyt mietinkin, että jos vasemmalla puolella on jotain vikaa, mutta nyt olisikin toisen munasarjan vuoro ja tällä kertaa meitä onnistaisi. Seuraan kaikkia oireita ja vatsakipuja, ja samalla tiedän tunteneeni kaiken tämän jo niin monta kertaa, eikä se ole lopulta johtanut mihinkään. Ja tiedän pettyväni tällä kertaa pahemmin kuin koskaan, jos nytkään ei tule onnistumista. Kaiken lisäksi olen kuullut radiosta useaan kertaan Juha Tapion kappaleen "Sitkeä sydän", jolla on ollut useammalle raskautta toivovalle toivoa antava merkitys. Olisiko sillä meillekin, tässä hetkessä. Tiedän kyllä, että vaikka raskauteni olisikin nyt alkanut, pieni sydän ei vielä sykkisi, mutta sydämen alku olisi jossakin olemassa. Ja olisipa se nyt sitten sitkeä. Tarpeeksi sitkeä tähän kovaan maailmaan.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuus tulla raskaaksi ennen tutkimuksiin menemistä. Maaliskuussa meillä on aika keskussairaalaan ensikäynnille. Toivon viimeiseen asti, että ennen sitä saamme positiivisen raskaustestin.

Toive normaalista elämästä

Masentavimmat päivät ovat jälleen tältä erää ohi. Toivoisin, että niitä ei enää tulisikaan. Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että pääsisin näistä alakuloisista mietteistä normaaliin elämään. Haluaisin päästä tasapainoon itseni ja ajatusteni kanssa. Pelkään ajoittain sitäkin, että vaikka tulisin raskaaksi ja saisimme sen toivotun lapsen, en olisi sittenkään sinut itseni kanssa. Pelkään, että tunnen itseni ikuisesti jollakin tavalla epäonnistuneeksi.

Haluan olla tyytyväinen itseeni ja elämääni.

Pelkoa ja masennusta viime aikoina minulle toi se, että ymmärsin, että lähipiirissämme on melko varmasti pian tulossa vauvauutisia. Heille, joiden ensimmäinen lapsi on vielä todella pieni. Tässä asiassa kun ei vuoronumeroita ole käytössä, niin toiset ehtivät mennä ohi jo monta kertaa. Se tuntuu epäreilulta, mutta senkin yli on päästävä. Elämä ei ole kilpailu.

Tahtoisin saada varmuuden siitä, että voin olla vielä onnellinen. Ja että voin olla onnellinen myös ilman lapsia.

Saimme lähetteen keskussairaalaan lapsettomuustutkimuksiin. Kutsua sinne odotellaan varmaan joitakin kuukausia. En tiedä, mitä ajatella. Helpointa olisi, jos vain voisi unohtaa tämän kaiken.

Sydämeni on rikki.

                                          

Tällä hetkellä en jaksa mitään. Pitää mennä iltavuoroon töihin, ja olen itkenyt koko aamun. En jaksaisi puhua kenenkään kanssa. Töissä on pakko. Voi kun saisin voimaa taas mennä tämänkin päivän yli.

Mustia ajatuksia

Mieli on tosi apea. Olen ollut vasta hetken aikaa takaisin töissä, mutta jo nyt olen palannut niihin samoihin ajatuksiin, joiden takia olen halunnut päästä uuteen ammattiin. Tämä toinen ammatti, jonka opiskelin välillä, ei vain ole kovin työllistävä, joten joudun tekemään edelleen entistä työtäni. Asiat ovat muuttuneet ainoastaan huonompaan suuntaan sinä aikana, kun olen ollut poissa näistä töistä. Ylhäältä sanellaan kaiken maailman säädöksiä, sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole ilmeisesti koskaan edes käyneet kyseisessä työyksikössä.

Ruusuiset kuvitelmani siitä, että ehkä olisin nyt levännyt ja innostumiseni työssä olemisesta kantaisi, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Mikään ei muutu paremmaksi, jos jatkan tuolla, minun on vain opittava sietämään. Toinen vaihtoehto on, että lähden. Pelastaisiko se minut? Epäilen vahvasti, että tuo työ saa minut masentumaan. Välillä tuntuu, että millään ei ole mitään merkitystä.

Eilen illalla itkin. Vatsakipua ja näitä työasioita. Välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään toivoa paremmasta. Jotenkin tuntuu, että olen joutunut nöyrtymään tämän kaiken edessä. Nuoruuden haaveissa minulla oli tähän ikään mennessä vakituinen työpaikka, jossa olen tyytyväinen, ja perhe. Aviomies minulla onkin, onneksi. Mutta miksi, voi miksi tässä piti käydä näin? Miksi meidän elämään tuli tällaiset vaikeudet? Miksi, miksi, miksi?

Meneekö se niin kuin äitinikin on minulle joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Että olen vahva kestämään tämänkin. Entä jos en vaan enää jaksa.

Vatsavaivat ovat täällä taas

Nyt on kp 23 ja vatsakivut ovat jälleen alkaneet. Tuntuu pientä jomottavaa kipua alavatsalla, eniten keskellä mutta välillä se laajenee koko alavatsalle. Näitä kipuja olen alkanut pohtia ja epäilenkin, että niiden aiheuttaja lienee syy siihen, etten ole raskautunut. Viikon päästä minulla on aika gynekologille, elleivät sitten kuukautiset ole ehtineet alkaneet.

Minulla on muutenkin kaikenlaisia vatsavaivoja, epämääräisiä suolistokipuja, vatsa pitää ärsyttävää murinaa ja kurinaa varsinkin kaikissa jännittävissä tilanteissa. Nyt kun olen palannut työelämään ja teen vuorotyötä, vatsa on heti ottanut itseensä. Tämä on rasittavaa. Pitäisi lopettaa kaikesta stressaaminen mutta kun en vaan millään osaa.

Katson  kalenteria ja huomaan, että pian alkaa tammikuun viimeinen viikko. Aika kuluu ja minä vanhenen. Koko ajan, hetki hetkeltä, minuutti minuutilta vähenevät mahdollisuuteni tulla äidiksi. Onhan se surullista. Kovin surullista.

Hiljainen päivä

Minulla on tänään vapaapäivä. Jouluna sain opintoni valmiiksi ja nyt olen aloittanut jälleen töissä, sijaisena työpaikassa, jossa olen ollut aiemminkin. Tuntui ihan hyvältä mennä töihin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on joku tehtävä tässä elämässä.

Opiskelun päättymispäivän aamuna itkin. Itkin sitä, että opiskelujen aikana olin ollut varma, että ne keskeytyvät jäädessäni äitiyslomalle. Mietin välillä ankarasti, että saanko opintoja enää tehtyäkään loppuun saakka, jos vaikka muutamme toiselle paikkakunnalle, eikä siellä välttämättä ole samantapaista opintolinjaa. No jaa, olivat ihan turhia mietintöjä. Opiskelujen päättyessä en ole edes raskaana.

Olen iloinen, että valmistuin. Olen saanut jotain konkreettista valmiiksi.

Vähitellen olen alkanut valmistautua tässä vauvatoiveasiassa jälleen uuteen aikarajaan. Hetken päästä olemme toivoneet lasta kaksi vuotta. Siis oikeasti kaksi vuotta. Se tuntuu kyllä kovin pitkältä ajalta. Ajatukset ovat jotenkin ristiriitaiset, olen hiljalleen luopumassa luonnollisen raskautumisen toiveesta, mutta en todellakaan osaa nähdä meitä hedelmöityshoidoissa. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minun on sopeuduttava elämään ilman omia biologisia lapsia. Millaiselta tämä ajatus minusta tuntuu? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kaikista näistä ahdistavista pohdinnoista huolimatta haluamme nyt selvittää, onko minussa sitten jotakin todella vialla. Miehen siemennestenäytteen tulos oli hyvä. Onhan se toki positiivista. Olen varannut ajan gynekologille ja meillä on terveyskeskukseen varattuna aika lapsettomuustutkimuksiin lähetteen saamista varten.

Naimisiin mennessämme olimme keskustelleet mieheni kanssa, että haluaisimme elää jonkin aikaa kaksistaan ennen lasten saamista. Halusimme katsella tätä elämää, toisiamme ja kaikkea mahdollista ihan vain kahdestaan. En kadu sitä lainkaan. Olen äärettömän onnellinen meidän yhdessäolohetkistämme. Tämä on ollut hieno seikkailu tähän saakka, ja toivon, että näistä ikävämmistä vastoinkäymisistä vahvistumme entisestään ja saamme uutta tuulta purjeisiimme. Tämä elämä on meidän elämämme, täydellinen elämä kaikkine iloineen ja myös näine suruineen. 

Ai niin, emme saaneet sitä asuntoa, josta viimeksi kertoilin. Olisimme kyllä halunneet sen ja harmitti kovasti. Meitä varten täytyy olla sitten jokin toinen. Meidän oma koti.