Hiljainen päivä

Minulla on tänään vapaapäivä. Jouluna sain opintoni valmiiksi ja nyt olen aloittanut jälleen töissä, sijaisena työpaikassa, jossa olen ollut aiemminkin. Tuntui ihan hyvältä mennä töihin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on joku tehtävä tässä elämässä.

Opiskelun päättymispäivän aamuna itkin. Itkin sitä, että opiskelujen aikana olin ollut varma, että ne keskeytyvät jäädessäni äitiyslomalle. Mietin välillä ankarasti, että saanko opintoja enää tehtyäkään loppuun saakka, jos vaikka muutamme toiselle paikkakunnalle, eikä siellä välttämättä ole samantapaista opintolinjaa. No jaa, olivat ihan turhia mietintöjä. Opiskelujen päättyessä en ole edes raskaana.

Olen iloinen, että valmistuin. Olen saanut jotain konkreettista valmiiksi.

Vähitellen olen alkanut valmistautua tässä vauvatoiveasiassa jälleen uuteen aikarajaan. Hetken päästä olemme toivoneet lasta kaksi vuotta. Siis oikeasti kaksi vuotta. Se tuntuu kyllä kovin pitkältä ajalta. Ajatukset ovat jotenkin ristiriitaiset, olen hiljalleen luopumassa luonnollisen raskautumisen toiveesta, mutta en todellakaan osaa nähdä meitä hedelmöityshoidoissa. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minun on sopeuduttava elämään ilman omia biologisia lapsia. Millaiselta tämä ajatus minusta tuntuu? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kaikista näistä ahdistavista pohdinnoista huolimatta haluamme nyt selvittää, onko minussa sitten jotakin todella vialla. Miehen siemennestenäytteen tulos oli hyvä. Onhan se toki positiivista. Olen varannut ajan gynekologille ja meillä on terveyskeskukseen varattuna aika lapsettomuustutkimuksiin lähetteen saamista varten.

Naimisiin mennessämme olimme keskustelleet mieheni kanssa, että haluaisimme elää jonkin aikaa kaksistaan ennen lasten saamista. Halusimme katsella tätä elämää, toisiamme ja kaikkea mahdollista ihan vain kahdestaan. En kadu sitä lainkaan. Olen äärettömän onnellinen meidän yhdessäolohetkistämme. Tämä on ollut hieno seikkailu tähän saakka, ja toivon, että näistä ikävämmistä vastoinkäymisistä vahvistumme entisestään ja saamme uutta tuulta purjeisiimme. Tämä elämä on meidän elämämme, täydellinen elämä kaikkine iloineen ja myös näine suruineen. 

Ai niin, emme saaneet sitä asuntoa, josta viimeksi kertoilin. Olisimme kyllä halunneet sen ja harmitti kovasti. Meitä varten täytyy olla sitten jokin toinen. Meidän oma koti.

Alkoi taas uusi vuosi

Vuosi on tosiaan vaihtunut. Joulun aika oli meillä levollinen. Mieskin on ollut lomalla ja olemme saaneet viettää ihanaa aikaa yhdessä.

Olimme poissa kotoa äitini luona noin puolitoista viikkoa, ja sen ajan olinkin pitkälti ajattelematta näitä lapsettomuusasioita. Palattuamme tänne kotiin, ovat ajatukset taas hiljalleen palautuneet mieleen. Huomaan luopuneeni toivosta. Kuukautisten alkaminen muutama päivä sitten ei aiheuttanut minussa muuta tunnetta, kuin ehkä ärsyyntymisen siitä, että joudun kestämään tällaista kipua kuukaudesta toiseen. Ihan turhaan. Jos kerran en voi tulla raskaaksi, miksi minun tulee sietää tämä kipu. Välillä olen sanonut, että haluaisin leikata pois nämä kaikki elimet, kun ei niistä minulle mitään iloa koskaan tule. Pelkkää kärsimystä vain. Kivut ovat koventuneet tässä viime vuosien aikana, ja olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että olisiko minulla sittenkin jotain endometrioosia. Aiemmin en ole tätä oikein uskonut, mutta kipuja on kyllä ollut kovasti. Nykyään kivut alkavat jo noin viikkoa ennen kuukautisia, ajoittaisina kylläkin. Olenkin suunnitellut jälleen gynekologille ajan varaamista, sellaiselle, joka on erikoistunut näihin lapsettomuusasioihin. Terveyskeskukseen meillä onkin jo aika varattuna helmikuun alkuun, jotta nyt saisimme lähetteen niihin lapsettomuustutkimuksiin. Perusverikokeita meistä otettiin viime vuoden loppupuolella.

Jotain iloistakin on tänään tapahtunut. Kävimme katsomassa ihanaa asuntoa. Voi kunpa siitä tulisi nyt meidän ensimmäinen ihan oma koti. Kuvien perusteella olin siitä kovin kiinnostunut, ja kun astuimme sinne sisään, tunsin vahvasti, että voisimme asua siellä. Se tuntui heti kodilta. Voi kunpa nyt saisimme sen! Ihanan oman hobitinkolon! Olen siitä niin innoissani!

Tämän vuoden suhteen en ole uskaltanut luoda suuria toiveita. Tämä kotiasia nyt on tässä ensimmäisenä, ja sehän on toki hyvin iso asia. Olemme sitä pitkään suunnitelleet, ja nyt on oikea aika toteuttaa suunnitelmat. Vakituinen työpaikka toisi tietenkin turvallisuutta, mutta töitä minulla on kuitenkin ollut ja nytkin sijaisuuksia tiedossa, joten en ole siitä huolissani, selviämme varmastikin lainan maksustakin.

Jännityksellä jään kuulostelemaan, onko meillä kohta oma koti.

Joulun aikaa rauhaisaa

Tämä joulun aika(kin) on vaikeaa lapsettomalle. Kävimme aamulla kirkossa, ja siellä tietenkin puhutaan odotuksesta. Odotamme seimen lasta. Me odottaisimme mielellämme myös omaa lastamme. Joka joulu sitä jollain lailla ajattelee, että olisipa tämä viimeinen joulu ennen omaa lasta. Jospa edes tieto omasta lapsesta olisi olemassa tulevana jouluna, tänä jouluna sitä onnea ei vielä suotu.

Tänään virittelimme joulutontut ja -liinat pöydille, ja jouluvaloja ikkunoille. Poltamme kynttilöitä ja huomenna laitamme luultavasti kuusen sisälle. Jouluruokia teemme äitini kanssa ja vietämme joulua nyt kolmestaan, äitini, mieheni ja minä. Ehkä joskus on sitten toisin, isommalla joukolla, lasten iloa katsellen ja kuunnellen. Joulun salaisuus liittyy vahvasti lapsiin.

Odotamme mekin kuitenkin sitä seimen lasta. Onneksi Hän on syntynyt jokaiselle, myös meille lapsettomille.

Rauhaisaa joulun aikaa kaikille meille toivottaen!

Valvottuja öitä

Olen niin stressaantunut päättötyön valmiiksi saamisesta ja tästä elämästä. Heräilen öisin ja siinäpä sitä tulee valvoessa mietittyä yhtä sun toista. Vaikka olenkin jo tavallaan menettänyt uskoni siihen, että joskus tulisin raskaaksi, luulin jälleen kerran vahvasti sitä olevani, kun kierto oli taas yhden päivän pidempi kuin edellinen. Varmaan johtuu ihan tuosta stressistä, että elimistö menee sekaisin tältäkin osin. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt ostamaan testiä.

Eräänä yönä mietiskelin, hieman jo paniikinomaisesti, että entä jos oikeasti meille ei koskaan tule lasta. Ei siis ikinä, koskaan. Ja se ajatus tuntui musertavalta. Mitä tässä elämässä sitten on mieltä? Seurata vain vierestä kun toiset ihmiset elävät elämäänsä. Olenko seuraavat kolmekymmentä vuotta töissä, töissä, töissä ja aina vaan töissä. Eikä mitään muuta koskaan tule. Ei ikinä, ei koskaan. Ahdistavaa. Voinhan tietysti aloittaa taas jossain vaiheessa uudet opinnot, joista tuskin on kuitenkaan kenellekään mitään hyötyä.

Oman kodin kyllä edelleen haluan. Siihen meillä on mahdollisuudet, ja ajatus omasta kodista tuntuu niin hyvältä. Paikka, jossa saan nauraa ja itkeä, elää omaa elämääni. Paikka, jonne saan kutsua ystäviä.Onneksi kaikki unelmat eivät ole vielä haalistuneet. Ja ehkä saan vielä huomata, että tulee uusiakin haaveita, toisenlaisia.


PS. Mies toi suklaata, olen hänen mielestään tehnyt niin ahkerasti päättötyötä. <3 

Sekavia unia ja rytmihäiriöitä

Viime yönä näin ahdistavia unia. Eräässä unessa, jonka muistan, olin jossakin uudessa työpaikassa aamuvuorossa, enkä ymmärtänyt yhtään, mitä minun kuuluisi siellä tehdä. Kuljeskelin vain ympäriinsä ja tunsin olevani surkea työntekijä. Toisessa unessa tapasin erästä meidän ystäväpariskuntaamme. Keskustelimme heidän kanssaan lapsettomuudestamme, ja he olivat kovin ymmärtäväisiä ja lohduttivat meitä surussamme. Sitten havaitsinkin, että pariskunnan vaimohan on raskaana. Hän istui levollisena tuolissa minua vastapäätä ja silitteli vatsaansa. Tunsin yhtäkkiä vain suurta kateutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Oikeassa elämässä tiedän, että heille on todella tulossa vauva.

Nyt illan mittaan on ollut muutaman kerran rytmihäiriötuntemuksia. Varmaan liiallisesta kahvin juomisesta ja stressistä. Toivottavasti saisin nukkua ensi yön rauhaisasti.

Matkalla.

Huomaan nyt olevani matkalla. Sellaisella matkalla, jolle en alunperin itse ole halunnut, mutta jolle olen nyt joutunut. Uskon, että tämä matka tulee johdattamaan minut läpi monenlaisten tunteiden ja tapahtumien, ja lopullista määränpäätä en vielä näe. Usein olen ajatellut, että minun olisi helpompaa elää, jos tietäisin, mitä on tulossa. Ehtisin valmistautua. Tässä elämäntilanteessa ei ole kuitenkaan mahdollista nähdä tulevaa, enkä edes pysty siihen itse oikeastaan vaikuttamaan. Siihen tyytyminen on vaikeaa. En osaa olla rauhallinen ja odottaa. Ja toisaalta olenkin juuri sitä. Rauhallinen ja jopa onnellinen siitä, että tämä ei ole minun käsissäni.

Tahdon ajatella, että tämän kaiken takana on joku syvempi merkitys.

Lapsettomuudesta kärsiminen ja näihin ajatuksiin käpertyminen on muuttanut minua. Ja tulee vielä jatkossakin muuttamaan. Katkeraksi en halua tulla, enkä halua joutua hoitojen kierteeseen. En kestäisi jatkuvia pettymyksiä. Tällä hetkellä ajattelen, että jos emme lasta saa, hoitoihin emme siltikään lähde. Silloin tahdon oppia näkemään tästä elämästä jonkin toisen puolen, sellaisen, jota nyt en osaa nähdä. En voi tietää, mitä asiasta ajattelen vaikkapa vuoden päästä tai viiden vuoden päästä. Kaikki on ennenkokematonta, aivan tuntematonta erämaata.

Sisälläni on vahva tunne, että minua ja miestäni varten on jotain, mitä emme olisi osanneet nähdä ja kohdata ilman tätä. Vaikka nyt sattuu, tämä johtaa meitä kohti parempaa. Tämä on meidän kahden yhteinen matka.

Viikonloppu joka muutti kaiken... melkein

Tulipa taas viime viikonloppuna käytyä apteekissa hakemassa raskaustesti, oikein sellainen kallis versio. Olin tällä kertaa niin varma, että nyt tulos on positiivinen. Mielessäni ei ollut muuta vaihtoehtoa. Kuukautiset olivat kaksi päivää myöhässä ja niin ei ole tapahtunut ainakaan vuoteen. Olin jo ehtinyt suunnitella, kuinka voisimme jouluna kertoa perheillemme tämän onnellisen uutisen ja että vauva syntyisi ensi vuonna heinäkuussa. Pieni pelko oli kuitenkin mielessä, että positiivinen raskaustesti ei toisi vielä varmuutta siitä, että saisimme vauvan syliin saakka.

Tuloshan olikin sitten entisenlainen, en ole edelleenkään raskaana. Katsoessani testin tulosta, en oikeastaan edes ollut niin pettynyt, kuin joskus aiemmin olen ollut vastaavassa tilanteessa. Nyt sanoin miehelleni, että tämän jälkeen en osta testiä ennen kuin kuukautiset ovat vähintään viikon myöhässä. Sitä tilannetta vaan tuskin tulee. Olen kyllä vahvasti menettämässä uskoni tähän.