Raskaimmat askeleet

Askeleet on nyt niin raskaat, etten uskonut tällaista päivää tulevankaan. Hartiat on painuneet kasaan ja maailma on lumisesta maasta huolimatta musta ja synkkä. En ikinä voinut kuvitella, että tämä joulu ja tämä vuosi voisi päättyä raskaimpiin kyyneliin. Aavistukset kävivät toteen, pelot ja hurjimmat kauhukuvat.

Miehen sisko on raskaana. Heidän ensimmäinenkin raskautensakin alkoi myöhemmin kuin meidän lapsitoiveemme sai alkunsa. Ja he ovat saamassa ensi vuonna toisen lapsensa. Kun kuulin uutisen mieheltäni eilen illalla, jouluaattona, maailmani romahti jälleen. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuskan, jota en ehkä nyt jaksa edes kantaa. Mistä saan voiman enää nousta tästä. Rintaa puristaa ja välillä tuntuu, etten saa henkeä.

Nyt tarvitsen enemmän kuin koskaan niitä käsiä, jotka kannattavat silloin, kun ei itse jaksa. Valoa ei ole nyt yhtään.

Miksi, oi miksi se sattuu niin?

Taas sattuu sydämeen. Lehtiotsikoiden ja kuvien vuoksi. Naapurimaan prinsessa on jälleen raskaana, eikä ensimmäinen lapsi ole vielä edes vuottakaan. Ei se ole meiltä pois. Eihän se ole meiltä pois? Entäpä jos maailmankaikkeudessa onkin jokin vauvakiintiö ja joku toinen äiti saakin minun lapseni? Entä jos meillä ei siksi tule ikinä olemaan vauvaa? En jaksa. En jaksa. En vaan jaksa.

Miksi se on joillekin niin helppoa? Tulla raskaaksi. Tuosta noin vain. Aivot on jumissa. Miksi, oi miksi tämä elämä meni näin? Joulukin tuntuu niin raskaalta. Joulu on lasten juhla. Mitä meillä on siis edessä. Seurata sivusta toisten iloa. Onneksi olenkin töissä. Voi rauhassa olla väsynyt ja onneton. Tai kokea jopa, että siellä joku tarvitsee minua. Jollekin minun olemassaoloni on tärkeä. Vaikka en olekaan äiti.

Tunnen olevani niin epäonnistunut. Virheellinen. Rikkinäinen.

Väliaika

Jotenkin tuntuu että elän tällä hetkellä jonkinlaisessa välivaiheessa. Olen saanut nyt kutsun helmikuussa laparoskopiaan. Jotenkin kai ajattelen, että ainakaan sitä ennen mikään meidän elämässä ei tule muuttumaan. Ja toisaalta, mikä ihmeellisintä, tämä tuntuu jotenkin rauhoittavalta ja levolliselta ajatukselta. Kun mikään ei ole muuttumassa, voin elää tätä hetkeä. Rakastan aviomiestäni aivan suunnattomasti, ja nämä hetket, joita saamme nyt viettää omassa yhteisessä kodissamme, tuntuvat täydellisiltä. Rakastan yhteisiä hetkiämme sohvalla, kun voimme käsi kädessä nukahtaa päiväunille. Katselemme yhdessä elokuvia ja hassuttelemme kaikenlaista. Haaveilen tällä hetkellä siitä, että saisin löytää itselleni jonkin vapaaehtoistyön tai jonkinlaisen tehtävän, jossa kokisin itseni vielä vähän enemmän tarpeelliseksi. Työni on toki hyvinkin tarpeellista ja siinä saan auttaa ja olla ihmisten lähellä, mutta silti koen, että jokin muukin tehtävä olisi minulle mahdollisuus löytää jotain itsestäni.

Kävimme ostamassa joululahjoja kummilapsille ja perheillemme. Siellä vauvanvaatteita katsellessani kyllä tuli jokin hetkellinen kaipaus. Sellainen nallepuku vauvalle kyllä sulatti sydämeni, en voi sille mitään. Kyllähän minä mielelläni pienokaisen sellaiseen pukisin. Mutta jotenkin se ajatus, että meillä olisi vauva, tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta ja suoraan sanottuna pelkään, kuinka osaisin edes hoitaa vauvaa. Minulla ei ole mitään kokemusta vauvan hoidosta, paitsi kauan sitten opiskeluaikana olin lastenosastolla harjoittelussa. Mutta siitäkin on niin kauan.

Tämän vuoden aikana kaksi isoa asiaa elämässämme on toteutunut. Olemme saaneet oman kodin ja minä olen saanut vakituisen työpaikan. Siinä on kaksi aika isoa asiaa. Mitähän ensi vuonna tapahtuu? Eniten toivon, että saisimme terveyttä ja rakkautta edelleen ja saisimme levollisin mielin katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Toivon myös perheillemme terveyttä ja iloisia asioita tapahtuvaksi.

Kivunhoitoa

Nyt on taas kivun aika. Eilen otin enemmän särkylääkettä kuin koskaan aiemmin. Sen viimekertaisen lääkärikäynnin jälkeen uskaltauduin nyt lääkitsemään itseäni vahvemmin. Aiemmin olen yrittänyt kärsiä kipuja siitä syystä, että kipulääkkeet ilmeisesti voivat vaikuttaa raskautumiseen nekin. Epäilin kyllä itsekin, että tuskin muutamana päivänä kuukaudessa syödyt kipulääkkeet oikeasti voisivat olla syy lapsettomuuteemme, mutta silti tuntui vaikealta ottaa lääkettä.

Eilinen kipu tuntui vahvasta lääkityksestä huolimatta, vatsakrampit iskivät kesken puutyökurssin ja jouduin istumaan wc:ssä jonkin aikaa kaksinkerroin vatsaani pidellen. Vuotokin oli tällä kertaa mielestäni runsaampaa kuin tässä välillä.

Fyysisen kivun lisäksi tunnen henkistä kipua. Menetyksen ja luopumisen kipua. Sisälläni vellovat monenlaiset tunteet. Osa minusta haluaisi luopua tästä lapsitoiveesta. Osa haluaisi odottaa endometrioositähystyksen tulokset ja uskoa siihen, että sen jälkeen on mahdollista tulla raskaaksi. Ja sitten antaa periksi, lähteä etsimään uutta tulevaisuutta, jos sitten ei mitään tapahtuisi. Ajan kuluminen tuntuu toisaalta pelastukselta, toisaalta näen sen uhkana. Pian olen jo niin vanha ettei raskaaksi tuleminen ole millään lailla mahdollista. Kadunko sitten, ettemme menneet hoitoihin? Kadunko sitten, jos lähdemme hoitoihin ja lasta ei siltikään kuulu? Entä jos niin tai entä jos näin?

Olen hyvin väsynyt. Joinakin aamuina sängystä ylös nouseminen tuntuu työltä ja tuskalta. Siis niinä aamuina, kun ei tarvitse lähteä töihin. Töihin meneminen tuntuu nykyään hyvältä. Siellä ei tarvitse ajatella näitä asioita. Saa keskittyä ihan muihin kuvioihin. Hyvä, että saan olla töissä.

Ihana lumi ja valkeus

Ensilumi on saapunut. Toissailtana katselin ohjelmaa "Suomen kaunein koti" ja siinä ihastellessani täydellistä punaista hirsitaloa ja sen ihanaa sisustusta, ymmärsin, että meilläkin on nyt ihana koti. Meidän ensimmäinen oma koti. Avasin oven ulos ja katselin hiljaa alas laskeutuvaa valkeaa lunta ja tunsin suurta onnea. Tässä on meidän koti. Täällä on minulla hyvä olla. Pyysin mieheni katsomaan lumisadetta, ja hän haki kameran ja otti muutaman kuvankin tästä hetkestä. Onnea ovat ne pienet asiat, joista tulee kaikkein suurimpia.

Tilasin netistä muutamia joulukoristeita. Tänä vuonna, tämän oman kodin myötä koen joulun odotuksenkin ihan uudella tavalla. Haluan laittaa kaiken kauniiksi ja aiomme laittaa olohuoneeseen pienen joulukuusen. Kaupungin suurin kuusi viritetään keskustaan torille, mutta meillekin saapuu tänä jouluna oma pieni joulupuu. Haaveilen sellaisesta seimikoristeesta. Se voisi olla vähän arvokkaampikin, koska säilyttäisimme sen joulusta toiseen. En ole vain vielä löytänyt sopivaa. Tilasin kuitenkin tällä erää sellaiset pallovalot, jotka asettelin tv-tason päälle ja pienen metallinhohtoisen pöytäkuusen, jossa on pienet valot. Sen asettelimme eilen illalla vitriinin päälle. Huomaan pitäväni valkoisesta. Ulos katsoessa näyttää aivan erilaiselta nyt, kun maa on valkea. Mieli on ainakin vähän virkistynyt valonpilkahduksen myötä.

Ehkä tässä kodissa ei koskaan tule olemaan lasta. Ehkä minusta ei koskaan tule äitiä. Onneksi on kuitenkin niitäkin hetkiä, jolloin olen onnellinen. Toivon, että tulevaisuudessa näitä onnen hetkiä alkaa tulla enemmän ja useammin. Ostin liput Juha Tapion joulukonserttiin. Toivon, että siinä on jälleen pieni keidas tässä elämässä.

Tähystysjonoon

Tulin äsken kotiin lääkäristä. Minua tutkittiin ja mitään ei taaskaan kuitenkaan kivuistani huolimatta löytynyt. Mutta, kuten otsikko kertoo, ystävällinen lääkäri ehdotti minulle tähystystä. Kyseli, miltä tämä minusta tuntuisi ajatuksena. Sanoin, että olen vähän toivonutkin siihen pääseväni. Joten, olen siis nyt jonossa tähystykseen, jossa katsotaan, onko minulla endometrioosia. Alkoi kyllä hieman jännittää. Joudun olemaan ainakin yhden yön sairaalassa. Se tuntuu pelottavalta. Ja toimenpide tehdään nukutuksessa. Ei ole koskaan tehty mitään sellaista. En ole koskaan ollut sairaalassa, potilaana. Muuten kylläkin. Luultavimmin tähystys tapahtuu noin kolmen kuukauden päästä.

Mieheni oli mukana lääkärissä. Tuntui hyvältä, kun sekä lääkäri että hoitaja ottivat meidät niin ystävällisesti vastaan. Mieheni huomioitiin myös mielestäni hyvin, vaikka kaikki tutkimus koski tällä kertaa pelkästään minua. Tuntuu äärettömän ihanalta, että rakkaani haluaa olla kanssani kaikissa näissä tilanteissa. Se tuki on kaikkein tärkein, ja ilman sitä en jaksaisi. Olen niin äärettömän kiitollinen aviomiehestäni.

Tässä toimepidettä odotellessa meillä on mietiskeltävänä sellainen asia, että jos minulta endometrioosi löytyy ja sitä saadaan tähystyksessä poistettua, sen jälkeen raskaaksi tulemisen olisi syytä tapahtua nopeasti, koska endometrioosihan uusiutuu. Siis edelleen jos minulta sellainen löytyy. Itse olen siitä melko varma, ja kyllä lääkärikin oireiden perusteella voisi epäillä niin, mutta varmuushan tulee vasta kun vatsan sisälle katsotaan. Niin, siis pohdinnassa on, että menisimmekö toimenpiteen jälkeen kokeilemaan inseminaatiota. Nyt olen jälleen hieman sen kannalla, että voisin lähteäkin siihen. Täytyy nyt miettiä tässä. Tosin luettuani, että joillakin ovulaatiota varten syödyt lääkkeet ovat saaneet endometrioosin uudestaan pahenemaan, se hieman epäilyttää. Jos pesäkkeet saataisiin juuri poistettua ja sitten ne tulisivat heti takaisin kyseisen lääkkeen takia. No enpäs tiedä. Mietiskeltävää riittää. Olen pohtinut, että eikö inseminaatiota voi tehdä ilman lääkkeitä? Jos ovulaatio kuitenkin tapahtuu spontaanisti?

Kaikki olisi valmista?

Olen alkanut ajatella tätä jälleen. Entä jos saisimme lapsen? Kaipaanko sitä vähän, paljon vai hyvin paljon? Olen saanut nyt vakituisen työpaikan, joten molemmilla on aika selkeää työkuvioitten suhteen tällä hetkellä. Meillä on oma uusi koti. Meillä on hyvä avioliitto. Monta asiaa, jotka vahvistavat tunnettani siitä, että me haluamme tähän lapsen.

Viime aikoina olen katsellut taas "uusin" silmin äitejä ja isiä lastensa kanssa. Muutama päivä sitten näin isän, joka työnsi vaunuja ja vaunujen vierellä käveli tyttönen. Isä ja lapset. Voi kunpa saisin joskus nähdä oman mieheni työntävän lastenvaunuja. Lasten nauru, ilo, kirkkaat silmät. Täydellinen viattomuus ja luottamus. Tahdon kokea sen. Tahdon.

Eilen työkaverini kysyi, olenko raskaana. Enpä ole.

Ylihuomenna on se lääkäri. Toivon, että saisin sanottua tarpeeksi painokkaasti, että minun on päästävä selvyyteen tästä, mikä minulla on. Voi kun saisin sen lähetteen tähystykseen.

Siivouspäivän ihana toiveikkuuden hetki

Siivoilin äsken ihanaa uutta kotiamme ja katsellessani omasta mielestäni erittäin kaunista makuuhuonettamme, huomasin ajattelevani ihanaa asiaa: Meidän makuuhuoneeseemme sopisi täydellisesti vauvan kehto. Vauvan kehto. Mieheni omin käsin valmistama. Ihana, puinen vauvan kehto. Siellä lepäisi oma suloinen tyttömme. Ajatuksissani meidän lapsemme on aina ollut tyttö. Tytölle on nimikin jo olemassa. Täydellinen oma suloisuutemme. Voi mikä haave.

Kunpa se saisi jonakin päivänä olla totta.

Kärsivällisyyttä oppimassa

Kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta huolimatta huomaan, että tämä aika on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Lapsitoiveen alussa en olisi voinut kuvitella, että nyt, kahden ja puolen vuoden päästä olemme edelleen tässä tilanteessa. En olisi millään voinut uskoa sellaista. Ja nyt tämä on meidän elämämme tällä hetkellä. Tulevaisuutta ajatellessa en enää ajattele, että sitten jos meillä on lapsi vaan ajattelen, että tulevaisuus tuo tullessaan varmasti monenlaisia asioita, iloisia sekä ikäviä, mutta jokatapauksessa minulla on elämä. Täydellinen elämä, jolla on tarkoitus. Minulla on oma paikkani.

Eilen esimieheni sanoi minulle, että hän on toivonut minun saavan vakituisen paikan, koska hänen mielestään sovin työyhteisöömme ja minulla on siinä oma paikkani tasoittavana tekijänä. Se tuntui aika uskomattoman hienolta kuulla. Juuri työkaverit ja heiltä saamani tuki ovat se syy, miksi olen halunnut olla tuossa työpaikassa monista raskaista asioista huolimatta. Tuntuu hyvältä kuulla, että minulle on ainakin siellä oma paikka.

Eräs toinenkin hieno kommentti työhön liittyen on saanut itsetuntoani vahvistumaan. Eräänä päivänä eräs työkaverini totesi eräästä toisesta työkaverista, joka äskettäin palasi äitiyslomalta, että on huomannut tässä ihmisessä muutosta hyvään suuntaan äitiyden myötä. Että äitiys ja kotona oleminen ovat jollakin lailla tehneet hänestä enemmän "ihmisen", eikä vain toisten virheisiin tuijottavan täydellisyyteen pyrkijän, jolle työ on jokin pätemisen paikka. Istuin häntä vastapäätä, kaikki muut huoneessa olijat olivat myös äitejä. Hetkisen ehdin tuntea epämiellyttävää oloa, kunnes työkaverini katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta ei, sinulla ei ole tarvetta muuttua toisenlaiseksi, olet juuri sellainen kuin sinun kuuluukin olla, ilman lastakin". Se tuntui tosi hyvältä, hän huomioi minut ja katsoi suoraan silmiin tämän sanoessaan. Tuntuipa hyvältä jatkaa töitä sinäkin päivänä. Minulla on paikka siinä yhteisössä.

Vatsakipua ja vihlontaa on ollut taas tänään, kierron puoliväli on ohitettu. Tuntuu kuin minussa olisi jonkinlainen tulehdustila päällä. Kurkku on tosin ollut kipeä, että voihan tämä olla jotain flunssaakin, koko ajan on sellainen olo niin kuin olisi kuumetta, mutta kun mittailen, ei ole kuitenkaan. Toivon vain, että pian tulevan lääkärikäynnin myötä saisin selvyyttä tähän epämääräiseen sairasteluun, erityisesti siis noihin vatsakipuihin. Ne kyllä vaikeuttavat elämääni jo aika tavalla. Kärsivällisyyttä tähänkin tarvitaan.

Kipua

Tällä viikolla romahdin näiden kipujen kanssa, ja nyt toivon, että tämä romahdus johtaisi asioiden selviämiseen. Loppukierrot ovat olleet aina vain kipeämpiä, ja nyt oli aivan äärettömän tuskainen taival. Maha turposi, tunsin oloni niin väsyneeksi, etten jaksa mitään. Oli sellainen olo, että on kuumetta, kylmä ja kuuma yhtäaikaa. Kipua tuntui alavatsalla ja uuten tuntemuksena kyljissä ja selässä. Liikkuessa vihloi kummallisesti. Välillä olen ajatellut, että kuvittelenko kaikki kivut ja olenkin vain menettämässä järkeni, mutta sitten ymmärsin, että kyllä nämä kivut ja väsymykseni ovat ihan todellisia. Sitä paitsi mieheni pon havainnut minussa näitä samoja asioita. Olen aika varma, että minulla on se endometrioosi.

Tahdon päästä siihen tähystykseen, jossa sen varmuudella saisi todistettua. Ultraäänessä kun ei ole mitään näkynyt. Toivoa on nostattanut se, että olen lukenut, että joillakin endometrioosipesäkkeiden poistaminen auttaa raskauden alkamiseen. Että krooninen tulehdus, joka elimistössä on, saadaan hetkeksi rauhoittumaan, ja raskaus saattaisi tällöin alkaa. Vaikka toisaalta toisissa lähteissä sanotaan, että endometrioosia sairastavan on vaikea raskautua ilman hoitoja. Tiedä sitten. Vaikuttaa tietenkin, kuinka pitkälle se on päässyt ja mitä tuhonnut. Eihän endometrioosi kaikille lapsettomuutta edes aiheuta. No mutta, soitin siis sinne lapsettomuuspoliklinikalle, missä kävimme maaliskuussa ensikäynnillä, ja kysyin, että olisiko minun mahdollista päästä uudelleen tutkittavaksi, vai joudunko jälleen hakemaan jostakin uutta lähetettä. Hoitaja katsoi meidän tietojamme ja sanoi, että meillähän on heille voimassa oleva hoitosuhde, joten voidaan varata uusi aika lääkärille. Olin niin helpottunut, että kyyneleet tuli. Oli vaikeaa löytää sopivaa vapaata aikaa, mutta marraskuun alulle sitten saatiin sovittua. Jos vain nyt osaisin tarpeeksi hyvin kertoa, millaisia tuntemuksia ja oireita minulla on, jotta minua uskottaisiin. Olo on ajoittain niin vaikea, että se todellakin hankaloittaa elämääni. Vapaa-aikaani väsymyksenä ja kipeyden tunteena, ja töissäkään ei pysty antamaan täyttä työpanosta. Voi kun saisin lähetteen tähystykseen.

Vihaa

Olen niin vihainen. VIHAINEN tästä kaikesta. Miksi meille tapahtuu tämä? Miksi?

En jaksa enää yhtään vauvauutista. Muistuttamaan omasta epäonnisuudesta.

Omaan napaan tuijottamista

Elämäni keskittyy ihan liikaa itseeni. Miltä minusta tuntuu, miltä minä näytän, miten minä joudun kärsimään, miten minua pelottaa... Minä, minä minä... Eikö tässä elämässä ihan oikeasti olisi muutakin mietittävää. No olisi ihan varmasti.

Olimme hetki sitten pienellä matkalla. Siellä oli ihanaa, ihania maisemia, ihana raikas sää, kaikki oli niin kaunista. Ja siellä, muutaman kerran jouduin juttelemaan muiden ihmisten kanssa. Ja se tuntui hyvältä. Matkan aikana en yhtään kertaa surrut lapsettomuuttamme. Nautin täysin rinnoin rakkaan aviomieheni ja muiden matkalaisten seurasta. Nauroin monta kertaa. Näin useita niin upeita maisemia ja paikkoja, ettei niitä koskaan voi sanoin täysin oikealla tavalla kuvailla. Tämä matka oli yhden kauan aikaa haaveilemamme asian toteutuminen. Se oli paljon enemmän kuin ikinä olimme osanneet toivoakaan. Siellä olin onnellinen.

Palattuamme kotiin rakkauteni aviomieheeni on ollut jälleen entistä suurempi, sain jälleen huomata, kuinka täydellinen tämä elämä voi olla. Hänen kanssaan kaikki on kohdallaan. Kaikki. Myös tämä suru, jota joudun ja joudumme kantamaan on yksi niistä asioista joka meitä vahvasti yhdistää. Kenenkään muun kanssa tämä elämä ei olisi juuri tällainen. Tämä on meidän elämämme. Maailman suurin asia on, että saan rakastaa juuri tätä ihmistä juuri tällaisena. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, että hän ei hyväksyisi minua tällaisena. Minä olen hänelle juuri se oikea. Ja ainoa. Hän minulle. Siinä on jo aika paljon yhdelle pienelle naisihmiselle.

Eilen illalla olin puutyökurssilla. Olisin halunnut sorvata pienen puisen helistimen. Meidän vauvalle. Onneksi en sitä tehnyt.

Syksyn värit

Elämässäni syksyt ovat olleet minulle haikeita aikoja. Jollakin tavalla koen syksyn olevan menetyksen aikaa. Kesä ja kaikki kauneus katoavat, ja edessä on synkkä ja pimeä aika, jonka päättymistä en osaa nähdä. Mieheni pitää syksystä, sen väreistä ja tuoksuista. Tiedän kyllä, että värit ovat kauniita ja elämän kiertokulkuun kuuluu tämä, että ajoittain jotain kuolee, jotta jälleen keväällä voi uutta nousta esiin. Mutta minulle syksyt ovat tuoneet vain surullisia ajatuksia.

Tänä syksynä en ole ainakaan vielä tuntenut surua. Tuntuu, että nykyään toivonkin ajan vain kuluvan nopeasti. En oikein tiedä miksi. Pikkuhiljaa lähestymme lapsitoiveemme kolmevuotisrajapyykkiä. Muistan, kuinka kuullessani, että eräs ystäväpariskuntamme oli odottanut raskaaksitulemista kolme vuotta, ajatus tuntui minusta kauhistuttavalta. En millään jaksaisi odottaa kolmea vuotta. Ihan vielä meillä ei ole kolmea vuotta takana, mutta pian kuitenkin. Ja huomaan olevani hengissä. Ajoittain paremmilla ja ajoittain huonommilla tuntemuksilla. Mutta hengissä kuitenkin. Jollakin ihmeellisellä voimalla ollaan tännekin saakka rämmitty.

Pidimme tässä vähän aikaa sitten pienet juhlat perheillemme. Mukana olivat minun äitini ja mieheni vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Yritin laittautua juhlaa varten, olin hankkinut uuden mekon ja yritin ehostautuakin kauniiksi. Ja sitten kun olimme jonkin aikaa kahvitelleet tuli mieheni isä keittiöön, ja kyseli mitä minulle kuuluu ja totesi, että "näytät jotenkin väsyneeltä". Kylläpä tuntui hienolta ja mieltäylentävältä kuulla tällainen kommentti, kun kerrankin oli edes yrittänyt näyttää sievältä ja naiselliselta. Tiedän, että minulla on nykyään hirveät silmäpussit. Nukunkohan nykyään liikaakin vai mistä johtunee. En tiedä. Mutta kyllähän minä väsyneeltä näytän ja ei se hyvältä tunnu. Tottakai haluaisin näyttää pirteältä ja onnelliselta. Ehkä vielä joskus saankin itseni kuntoon. 

Wholehearted living

Törmäsin moninaisten polkujen jälkeen netissä tällaisen henkilön teksteihin kuin Cath Duncan. Hän puhuu menetyksistä ja elämisestä surussa. Ihan täysin en ole päässyt sisäistämään kaikkia niitä ajatuksia ja viisauksia, mitä olen hänen teksteissään huomannut olevan, mutta joitakin hyviä ajatuksia yritän tässä nyt jollain lailla jakaa.

Eli Cath Duncan haluaa osoittaa sanomansa niille, jotka ovat menettäneet itselleen rakkaan ihmisen tai asian. Oikeastaan voin tässä sanoa, että omassa elämässäni nuo kummatkin ovat tapahtuneet. Olen lapsuudessani menettänyt kaksi perheeni jäsentä, ja nyt olen saanut kokea menettämisen surua tätä lapsettomuuden matkaa kulkiessani. Cath kuvaa menetyksen jälkeen koettuja tunteita, esimerkiksi surua, vihaa, katkeruutta, kateutta, tarkoituksettomuutta jne. Kaikkea sitä, mitä itse olen saanut viime aikoina itsessäni kohdata, tunteita joita on välillä äärettömän vaikea myöntää itselleen.

Cath kuvaa menetyksen myötä ihmisen kokevan, ettei uskalla enää jatkossa rakastaa vaan sulkee sydämensä pelon vuoksi. Kun kerran menettää jotain erittäin rakasta, uusien menetysten pelko nousee usein hyvin suureksi. Itsessäni huomaan tämän olevan totta. Lapsuuden menetys on minussa vahvasti läsnä koko ajan, välillä huomaan, etten uskalla nauttia täysillä niistä kauniista asioista, joita olen elämässäni saanut, koska pelkään pian menettäväni sen hyvän ja rakkaan, jälleen kerran. Uskoni tulevaisuuteen ja elämän kantamiseen on kerran horjahtanut sijoiltaan, ja sen paikalleen saattaminen ja siinä pitäminen (tai uskominen, että se pysyy itsessään) tuntuu mahdottomalta. Luulen, että menetyksen kokemus lapsuudessa vahvistaa kokemustani nyt lapsettomuutta suriessani.

Cath haluaa osoittaa, että menetyksen myötä, ja menetyksen kanssa, on mahdollista elää täydellä sydämellä. Että on halukas ottamaan vastaan kaiken sen, mitä elämällä on minulle tarjota. Ja tämän menetyksen kokemukseni myötä voin jopa olla avoimempi ja vastaanottavaisempi elämälle sen kaikissa muodoissa. Menetystä ei ole tarkoitus unohtaa, vaan se on osa rakkautta meissä.

Haluan perehtyä tähän vielä lisää. Tässä on mielestäni jotain suurta.

Tulevaisuus? Mitä tästä kaikesta vielä seuraa?

Hieman helpommin menneen kesän jälkeen ahdistus on purkautunut näköjään pahemmin kuin osasin arvatakaan. En olisi enää halunnut palata näihin tunnelmiin. Huomaan, että lapsettomuuden käsitteleminen on hyvin vaikeaa. Tavallaan kun ajatukset kiertää yhtä ja samaa kehää, tästä ei tunnu olevan ulospääsyä. Vaikka sanon, etten enää edes toivo raskautta, niin kauan kuin elimistöni edes jollakin lailla osoittaa olevansa elossa ja tiedän, että se jollakin lailla toimii, toivon kuitenkin, alitajuisesti. Huomaan, että tästä on vaikempi päästä eteen päin kuin läheisten kuolemasta.

Olin välillä juomatta kahvia, tai ainakin vähensin sitä reippaasti, josko silloin tulisin raskaaksi. En tullut. Nyt juon taas kahvia.

En tehnyt pariin vuoteen yövuoroja, jotta elimistöni hormonitoiminta ei ainakaan sillä sekoittuisi. En tullut raskaaksi. Nyt olen jälleen palaamassa kolmivuorotyöhön, ehkä pienillä kevennyksillä, mutta olen siis luvannut tehdä myös yövuoroja.

Raskausvitamiineja ja vehnänalkioöljyä käytän vielä. En usko, että niistä on apua raskautumiseeni, mutta jospa ne virkistäisivät oloani muuten. Greipppimehun ja mitäkaikkea niitä oli, olen jo unohtanut.

Eniten minua vaivaa se, että lapsettomuudesta kärsiminen rajoittaa elämääni. En enää halua tavata ihmisiä samalla tapaa kuin aiemmin halusin. Kaikkialla kysytään, mitä kuuluu. En osaa oikein vastata siihen, sillä en haluaisi sanoa ihan hyvää, mutta en myöskään koe voivani kertoa totuutta. Useimmiten tunnen, ettei minun elämässäni ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa kenellekään. Useimmiten myös tunnen, ettei minua kiinnosta kuulla toisten yövalvomisista ja vaipanvaihdoista. Enkä todellakaan kestä kuulla uutisia mahdollisista uusista raskauksista. Se on kai pahin sosiaalisuuttani rajoittava tekijä tällä hetkellä.

Näen nykyään lähes joka yö unia, joissa huomaan jonkun ystäväni olevan raskaana tai hän kertoo minulle tällaisen uutisen. Ahdistaa ihan hirveästi.

Ainoa paikka, missä olen saanut viime aikoina kokea hyvää oloa, on ollut kirkko. Siis oman kodin ulkopuolella. Kirkossa minulta ei vaadita mitään. Siellä saan kuulla, että kaikkine puutteineni ja sairauksineni olen silti rakas, ja että elämälläni on kuitenkin tarkoitus. Sitä mietinkin välillä, että mikä nyt sitten on elämäni tarkoitus? Mihin suuntaan minun tulisi kulkea?

Ja ne kirotut raskausuutiset kaikkialla

No niin, eilen sitä taas iltapäivälehdet kertoivat, kuinka iskelmälaulaja, joka elokuussa meni naimisiin, on nyt ilmoittanut olevansa raskaana. Onnea vaan hänelle, ei siinä mitään, mutta kyllähän se taas vähän kirpaisee. Olinkin ehtinyt ajatella katsoessani hetki sitten hänen kuvaansa jossakin, että jokohan hän on raskaana. Häiden aikaan kun lehdet kirjoittelivat, että toivovat perheenlisäystä. Normaaleilla ihmisillähän se ei jää pelkästään toiveeksi toisin kuin meillä.

Synkkää ja ahdistavaa minulle.

Iholla-sarjaa olen alkanut katsella. Yrjänän takia. Voi että itkin jo ensimmäistä jaksoa katsellessa. Toiset saavat lapsia eivätkä edes niitä toivo, ja toiset taistelevat ja taistelevat vuosikaudet eikä se aina siltikään johda toivottuun tulokseen. Paljon voimia Yrjänälle ja hänen vaimolleen, ja jokaiselle, jota tämä asia koskettaa.

Omassa elämässä en enää edes ajattele lapsen saamisen olevan kovin todennäköistä. Pessimistinen ajattelutapani on vienyt voiton. Meidän kotimme näyttää ja tuntuu kahden ihmisen kodilta. Kahden onnellisen ihmisen kodilta. Rakastan olla täällä, omissa oloissani, ilman ahdistavia tilanteita, joissa joutuisin pelkäämään joutuvani heikoille jäille. Siltä minusta tuntuu, kun olen lapsiperheiden seurassa. Olen heikoilla jäillä, jotka voivat pettää millä hetkellä tahansa. Minulla ei ole sijaa lapsiperheiden tapahtumissa. En osaa olla niistä kiinnostunut, eivätkä ne kosketa minua millään tapaa. Ei ainakaan tällä hetkellä. Pelkään kuulevani lisää raskausuutisia, ja seuraan sairaalloisesti lisääntymisikäisten naisten mahoja ja vaatetusta, epäillen että sillä on tarkoitus peittää allensa kasvava maha. Pelkään tiettyjen läheisten ihmisten tapaamista, koska olen varma, että uutinen jo kolkuttelee ovella. Se uutinen, johon en osaa sanoa mitään. Uutinen, joka vie jalat alta ja salpaa hengityksen. En osaa olla niissä tilanteissa. Pelkään, että se näkyy, kuinka ahdistunut olenkaan. En osaa sanoa mitään. Odotan vain, että he poistuvat paikalta ja sitten tulee itku. Katkerat epäonnistuneen naisen kyyneleet. Jos kaikki olisi meilläkin mennyt niin kuin itse suunnittelimme, meillä olisi nyt jo ainakin yksi lapsi, melko varmasti odottaisin jo toista. Mutta ei mennyt. Naurettavaa, joskus mietin, että "kaksi vai kolme lasta". Typerä minä!

Vierailulla vauvaperheessä

On kulunut pitkä aika siitä, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Tuli pakottava tarve tulla jakamaan tänne sanat, joita en olisi koskaan halunnut kuulla!

Olimme vierailulla ystäväpariskunnan luona, heillä on muutaman kuukauden ikäinen vauva. Toivoin koko ajan, että meidän lapsiasioistamme ei tulisi mitään keskustelua. Mutta eikös vaan kun siinä sitten katseltiin heidän vauvaansa niin esittivät meille kysymyksen: "Kuinkas teidän lapsisuunnitelmat?" Olin ihan hiljaa, mieheni vastasi sitten, että onhan tässä jo parisen vuotta toivottu, mutta ei ole vastausta kuulunut. Sitten he sanoivat, että "teettäähän se vauva paljon työtä, mutta eivät ole katuneet"! No onpa hienoa, jos nyt vielä olisivatkin sanoneet, että kaduttaa kun ovat saaneet! Ja vielä, alkavat kysyä, olemmeko käyneet tutkimuksissa ja mitä mieltä olemme hoitoihin menosta.. Olisi varmaan pitänyt siinä vaiheessa sanoa, että me lähdetään nyt tai ainakin, että ei haluta nyt keskustella tästä aiheesta, koska olimme lähteneet viettämään ILOISTA KESÄPÄIVÄÄ ilman huolia ja murheita! Mutta ei siis päättynyt hyvissä merkeissä se päivä. Joo, no sanoin, että lapsettomuuteemme ei ole syytä löytynyt, mutta emme ehkä ole hoitoihin hakeutumassa. No sitten iski viimeinen pommi. Vaimo sanoi, että "niin no se nyt riippuu tietysti siitä, KUINKA PALJON SITÄ LASTA SITTEN HALUAA"!!!! Nyt tekisi mieli kirota. Ihminen, jonka ei ole tarvinnut kohdata niitä ajatuksia, että raskaus ei ehkä koskaan ala, ei tiedä tästä mitään, eikä voi koskaan täysin ymmärtää. Ei voi koskaan sanoa toiselle, että toinen ei halua lasta tarpeeksi, päätti hän sitten hoitojenkin suhteen mitä tahansa. Itse toivoisin, että meille sanottaisiin, että toivotaan ja uskotaan, että elämässä tapahtuu hyviä asioita, tässä asiassa ja muissa. Kukaan ei voi meille varmuudella luvata, että saisimme lapsen. Tyhjiä lupauksia en tahdo kuulla.

En tiedä, kuinka suhtaudun näihin ihmisiin jatkossa. 

Pettymys?

En ole raskaana, vaikka kovasti uskoin sen nyt olevan mahdollista. En tunne pettymystä, en surua, en oikeastaan yhtään mitään. Miten minusta tuntuukin tällä hetkellä, että aika on ajanut meidän ohitse. Ehkä vain pitää uskoa se ja alkaa elää sen mukaan. Kahdestaan.

Haaveilemme matkasta. Olen alkanut haaveilla kissasta. Unelmoimme ihanasta omasta kodista. Meille kahdelle. Me olemme olemassa, tässä elämässä, toisillemme. Miksi tavoitella jotain, joka taitaa olla mahdottomuus saavuttaa ja kaiken lisäksi tämä tavoitteleminen ja ikuinen toivominen sairastuttaa minut. Tahdon elää täysillä. Tahdon olla onnellinen. Minulle on annettu elämä elettäväksi. En tahdo surra koko elämääni.

Voisinko alkaa katsoa maailmaa jotenkin uudella tavalla? Voisinko alkaa rakastaa itseäni, siis olla tyytyväinen itseeni? Voisinko huomioida enemmän aviomiestäni, ystäviäni, ihmisiä ympärilläni?

Toiveet liian korkealla

Pitkästä, pitkästä aikaa tässä kierrossa minulla on noussut iso toivo siitä, että nyt voisin olla raskaana. Tunnistin ovulaation ja tällä kertaa oikealta puolelta, jolta yleensä en ole tunnistanut mitään. Ja nyt mietinkin, että jos vasemmalla puolella on jotain vikaa, mutta nyt olisikin toisen munasarjan vuoro ja tällä kertaa meitä onnistaisi. Seuraan kaikkia oireita ja vatsakipuja, ja samalla tiedän tunteneeni kaiken tämän jo niin monta kertaa, eikä se ole lopulta johtanut mihinkään. Ja tiedän pettyväni tällä kertaa pahemmin kuin koskaan, jos nytkään ei tule onnistumista. Kaiken lisäksi olen kuullut radiosta useaan kertaan Juha Tapion kappaleen "Sitkeä sydän", jolla on ollut useammalle raskautta toivovalle toivoa antava merkitys. Olisiko sillä meillekin, tässä hetkessä. Tiedän kyllä, että vaikka raskauteni olisikin nyt alkanut, pieni sydän ei vielä sykkisi, mutta sydämen alku olisi jossakin olemassa. Ja olisipa se nyt sitten sitkeä. Tarpeeksi sitkeä tähän kovaan maailmaan.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuus tulla raskaaksi ennen tutkimuksiin menemistä. Maaliskuussa meillä on aika keskussairaalaan ensikäynnille. Toivon viimeiseen asti, että ennen sitä saamme positiivisen raskaustestin.

Toive normaalista elämästä

Masentavimmat päivät ovat jälleen tältä erää ohi. Toivoisin, että niitä ei enää tulisikaan. Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että pääsisin näistä alakuloisista mietteistä normaaliin elämään. Haluaisin päästä tasapainoon itseni ja ajatusteni kanssa. Pelkään ajoittain sitäkin, että vaikka tulisin raskaaksi ja saisimme sen toivotun lapsen, en olisi sittenkään sinut itseni kanssa. Pelkään, että tunnen itseni ikuisesti jollakin tavalla epäonnistuneeksi.

Haluan olla tyytyväinen itseeni ja elämääni.

Pelkoa ja masennusta viime aikoina minulle toi se, että ymmärsin, että lähipiirissämme on melko varmasti pian tulossa vauvauutisia. Heille, joiden ensimmäinen lapsi on vielä todella pieni. Tässä asiassa kun ei vuoronumeroita ole käytössä, niin toiset ehtivät mennä ohi jo monta kertaa. Se tuntuu epäreilulta, mutta senkin yli on päästävä. Elämä ei ole kilpailu.

Tahtoisin saada varmuuden siitä, että voin olla vielä onnellinen. Ja että voin olla onnellinen myös ilman lapsia.

Saimme lähetteen keskussairaalaan lapsettomuustutkimuksiin. Kutsua sinne odotellaan varmaan joitakin kuukausia. En tiedä, mitä ajatella. Helpointa olisi, jos vain voisi unohtaa tämän kaiken.

Sydämeni on rikki.

                                          

Tällä hetkellä en jaksa mitään. Pitää mennä iltavuoroon töihin, ja olen itkenyt koko aamun. En jaksaisi puhua kenenkään kanssa. Töissä on pakko. Voi kun saisin voimaa taas mennä tämänkin päivän yli.

Mustia ajatuksia

Mieli on tosi apea. Olen ollut vasta hetken aikaa takaisin töissä, mutta jo nyt olen palannut niihin samoihin ajatuksiin, joiden takia olen halunnut päästä uuteen ammattiin. Tämä toinen ammatti, jonka opiskelin välillä, ei vain ole kovin työllistävä, joten joudun tekemään edelleen entistä työtäni. Asiat ovat muuttuneet ainoastaan huonompaan suuntaan sinä aikana, kun olen ollut poissa näistä töistä. Ylhäältä sanellaan kaiken maailman säädöksiä, sellaisten henkilöiden toimesta, jotka eivät ole ilmeisesti koskaan edes käyneet kyseisessä työyksikössä.

Ruusuiset kuvitelmani siitä, että ehkä olisin nyt levännyt ja innostumiseni työssä olemisesta kantaisi, ovat haihtuneet taivaan tuuliin. Mikään ei muutu paremmaksi, jos jatkan tuolla, minun on vain opittava sietämään. Toinen vaihtoehto on, että lähden. Pelastaisiko se minut? Epäilen vahvasti, että tuo työ saa minut masentumaan. Välillä tuntuu, että millään ei ole mitään merkitystä.

Eilen illalla itkin. Vatsakipua ja näitä työasioita. Välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään toivoa paremmasta. Jotenkin tuntuu, että olen joutunut nöyrtymään tämän kaiken edessä. Nuoruuden haaveissa minulla oli tähän ikään mennessä vakituinen työpaikka, jossa olen tyytyväinen, ja perhe. Aviomies minulla onkin, onneksi. Mutta miksi, voi miksi tässä piti käydä näin? Miksi meidän elämään tuli tällaiset vaikeudet? Miksi, miksi, miksi?

Meneekö se niin kuin äitinikin on minulle joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa? Että olen vahva kestämään tämänkin. Entä jos en vaan enää jaksa.

Vatsavaivat ovat täällä taas

Nyt on kp 23 ja vatsakivut ovat jälleen alkaneet. Tuntuu pientä jomottavaa kipua alavatsalla, eniten keskellä mutta välillä se laajenee koko alavatsalle. Näitä kipuja olen alkanut pohtia ja epäilenkin, että niiden aiheuttaja lienee syy siihen, etten ole raskautunut. Viikon päästä minulla on aika gynekologille, elleivät sitten kuukautiset ole ehtineet alkaneet.

Minulla on muutenkin kaikenlaisia vatsavaivoja, epämääräisiä suolistokipuja, vatsa pitää ärsyttävää murinaa ja kurinaa varsinkin kaikissa jännittävissä tilanteissa. Nyt kun olen palannut työelämään ja teen vuorotyötä, vatsa on heti ottanut itseensä. Tämä on rasittavaa. Pitäisi lopettaa kaikesta stressaaminen mutta kun en vaan millään osaa.

Katson  kalenteria ja huomaan, että pian alkaa tammikuun viimeinen viikko. Aika kuluu ja minä vanhenen. Koko ajan, hetki hetkeltä, minuutti minuutilta vähenevät mahdollisuuteni tulla äidiksi. Onhan se surullista. Kovin surullista.

Hiljainen päivä

Minulla on tänään vapaapäivä. Jouluna sain opintoni valmiiksi ja nyt olen aloittanut jälleen töissä, sijaisena työpaikassa, jossa olen ollut aiemminkin. Tuntui ihan hyvältä mennä töihin. Tuntuu hyvältä, kun minulla on joku tehtävä tässä elämässä.

Opiskelun päättymispäivän aamuna itkin. Itkin sitä, että opiskelujen aikana olin ollut varma, että ne keskeytyvät jäädessäni äitiyslomalle. Mietin välillä ankarasti, että saanko opintoja enää tehtyäkään loppuun saakka, jos vaikka muutamme toiselle paikkakunnalle, eikä siellä välttämättä ole samantapaista opintolinjaa. No jaa, olivat ihan turhia mietintöjä. Opiskelujen päättyessä en ole edes raskaana.

Olen iloinen, että valmistuin. Olen saanut jotain konkreettista valmiiksi.

Vähitellen olen alkanut valmistautua tässä vauvatoiveasiassa jälleen uuteen aikarajaan. Hetken päästä olemme toivoneet lasta kaksi vuotta. Siis oikeasti kaksi vuotta. Se tuntuu kyllä kovin pitkältä ajalta. Ajatukset ovat jotenkin ristiriitaiset, olen hiljalleen luopumassa luonnollisen raskautumisen toiveesta, mutta en todellakaan osaa nähdä meitä hedelmöityshoidoissa. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että minun on sopeuduttava elämään ilman omia biologisia lapsia. Millaiselta tämä ajatus minusta tuntuu? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kaikista näistä ahdistavista pohdinnoista huolimatta haluamme nyt selvittää, onko minussa sitten jotakin todella vialla. Miehen siemennestenäytteen tulos oli hyvä. Onhan se toki positiivista. Olen varannut ajan gynekologille ja meillä on terveyskeskukseen varattuna aika lapsettomuustutkimuksiin lähetteen saamista varten.

Naimisiin mennessämme olimme keskustelleet mieheni kanssa, että haluaisimme elää jonkin aikaa kaksistaan ennen lasten saamista. Halusimme katsella tätä elämää, toisiamme ja kaikkea mahdollista ihan vain kahdestaan. En kadu sitä lainkaan. Olen äärettömän onnellinen meidän yhdessäolohetkistämme. Tämä on ollut hieno seikkailu tähän saakka, ja toivon, että näistä ikävämmistä vastoinkäymisistä vahvistumme entisestään ja saamme uutta tuulta purjeisiimme. Tämä elämä on meidän elämämme, täydellinen elämä kaikkine iloineen ja myös näine suruineen. 

Ai niin, emme saaneet sitä asuntoa, josta viimeksi kertoilin. Olisimme kyllä halunneet sen ja harmitti kovasti. Meitä varten täytyy olla sitten jokin toinen. Meidän oma koti.

Alkoi taas uusi vuosi

Vuosi on tosiaan vaihtunut. Joulun aika oli meillä levollinen. Mieskin on ollut lomalla ja olemme saaneet viettää ihanaa aikaa yhdessä.

Olimme poissa kotoa äitini luona noin puolitoista viikkoa, ja sen ajan olinkin pitkälti ajattelematta näitä lapsettomuusasioita. Palattuamme tänne kotiin, ovat ajatukset taas hiljalleen palautuneet mieleen. Huomaan luopuneeni toivosta. Kuukautisten alkaminen muutama päivä sitten ei aiheuttanut minussa muuta tunnetta, kuin ehkä ärsyyntymisen siitä, että joudun kestämään tällaista kipua kuukaudesta toiseen. Ihan turhaan. Jos kerran en voi tulla raskaaksi, miksi minun tulee sietää tämä kipu. Välillä olen sanonut, että haluaisin leikata pois nämä kaikki elimet, kun ei niistä minulle mitään iloa koskaan tule. Pelkkää kärsimystä vain. Kivut ovat koventuneet tässä viime vuosien aikana, ja olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että olisiko minulla sittenkin jotain endometrioosia. Aiemmin en ole tätä oikein uskonut, mutta kipuja on kyllä ollut kovasti. Nykyään kivut alkavat jo noin viikkoa ennen kuukautisia, ajoittaisina kylläkin. Olenkin suunnitellut jälleen gynekologille ajan varaamista, sellaiselle, joka on erikoistunut näihin lapsettomuusasioihin. Terveyskeskukseen meillä onkin jo aika varattuna helmikuun alkuun, jotta nyt saisimme lähetteen niihin lapsettomuustutkimuksiin. Perusverikokeita meistä otettiin viime vuoden loppupuolella.

Jotain iloistakin on tänään tapahtunut. Kävimme katsomassa ihanaa asuntoa. Voi kunpa siitä tulisi nyt meidän ensimmäinen ihan oma koti. Kuvien perusteella olin siitä kovin kiinnostunut, ja kun astuimme sinne sisään, tunsin vahvasti, että voisimme asua siellä. Se tuntui heti kodilta. Voi kunpa nyt saisimme sen! Ihanan oman hobitinkolon! Olen siitä niin innoissani!

Tämän vuoden suhteen en ole uskaltanut luoda suuria toiveita. Tämä kotiasia nyt on tässä ensimmäisenä, ja sehän on toki hyvin iso asia. Olemme sitä pitkään suunnitelleet, ja nyt on oikea aika toteuttaa suunnitelmat. Vakituinen työpaikka toisi tietenkin turvallisuutta, mutta töitä minulla on kuitenkin ollut ja nytkin sijaisuuksia tiedossa, joten en ole siitä huolissani, selviämme varmastikin lainan maksustakin.

Jännityksellä jään kuulostelemaan, onko meillä kohta oma koti.